Jalka vispaa hermostuneesti laminaattilattiaa ja katse kiertää pitkin kalmanvärisiä seiniä. Teennäisesti hymyileviä kasvoja repaleisissa julisteissa muistuttamassa elämän hymyilevästä hehkusta. Tuijotan julistemuijan silmiin miettien, ylettyykö hymy silmiin asti. Puutuva perse penkissä muistuttaa vastaanoton olevan taas myöhässä. Psykiatrian vastaanoton tuolit ovat nähneet ja vastaanottaneet syliinsä monenlaista sekä kokoista jännittynyttä perää, kellertävät tahrat kulahtaneessa kankaassa todisteena siitä. Vastapäinen valkoinen ovi aukeaa narahtaen ja nimemme kajahtaa psykiatrin maalattujen huulien raosta poliklinikan seinille.
Nimemme kuullessaan poikani piiloutuu Aku Ankan taakse rutistaen sivut ryppyiseksi. Valuu syvemmälle tuoliin kulmat kurtussa. Katse silmissä on kaukainen ja tyhjä. Hän sanoo tulevansa, jos Aku Ankkakin saa tulla. Otan käsivarresta kiinni kehottaen nousemaan ja miettimään mitä sovimme aiemmin. Sekunnissa tunnelmasta tulee jännittynyt. Hengitys kiihtyy ja tuskahiki kampeaa tietään otsalle. Seison odottaen poikani nousevan ylös. Psykiatri houkuttelee ovella sanoen, että Aku Ankan voi ottaa mukaan. Katson psykiatria ja mietin aiempaa keskustelua poikani kanssa, jossa etukäteen sovimme sarjakuvien jäävän odotushuoneeseen. Sovittelijamuija astuu sankarina tilanteeseen ja suustani pääsee pitkä huokaus. Luovutan. Poikani kohottautuu ylös tuolilta ja kävelee ohitseni vilkaisten alta kulmiensa minua voitonriemuisesti.
Huoneessa psykiatri yrittää saada pojastani ulos kuulumisia ilman tulosta. Hän ei näe tai kuule, muuta kuin Aku Ankan ihmeelliset seikkailut. Siitäs sait! Ei olisi kannattanut antaa. Katseeni harhailee huoneen seinillä ja psykiatrin kasvoilla. Mietin, onko hän huomannut lounastauolta jääneen vihreän salaatinlehden palan etuhampaidensa välissä tai onko vaistonnut tuijottamiseni. En saa katsettani irti huulten raosta etuhampaiden välissä vilkkuvasta salaatista. Nypin kynsinauhoja alahuultani pureskellen. Tuskastuttaa poikani hiljaisuus sekä täydellinen välinpitämättömyys. Psykiatrin puhe muuttuu hiljaiseksi tausta hurinaksi vajotessani ajatuksiin miten hiljaisuus tulkitaan. Tekeekö se minusta huonon äidin, ettei poikani vastaa. Pitäisikö minun sovitella tilannetta jotenkin, houkutella häntä puhumaan. Seuraan tilannetta osaamatta sanoa sanaakaan vaivaantuneesti hymyillen.
Psykiatri kääntää huomionsa minuun kuulumisia kysellen. Vaivaantunut hymy kasvoille jähmettyneenä kerron. Ryöppyämällä oksennan ulos kaiken. Kaiken paskan, jota viimeisen kuukauden olen sisääni kasannut ja hillonnut. Yhteen sulautuneet tunteet ovat tahmautuneet kuin mansikkahillo sormiin. Toiminta pysyy mutta vaikeutuu kaikessa tahmeudessaan. Olen avuton hänen itsetuhoisuutensa edessä. Itken öisin nähdessäni unta hänen hautajaisistaan ja panikoin raivonsa edessä. En saa otetta enää häneen. Hän kiusaa kissaa kotona, reagoi vahvasti raivoamalla kaikkiin ääniin ja karkumatkoillaan lähettää minulle itsetuhoisia itsemurhaviestejä mutta soittaessani ei vastaa minulle. Lähes joka aamu lysähdän tunteideni alla jo ennen ensimmäistä kupillista kahvia. Kerään voimia laahata läpi päivän. Kieltojen ja rajoitteiden asettamisen jälkeen on kuin itse saatana olisi asettunut häneen.
Psykiatri katsoo tunne kuohusta punaisia kasvojani ja kysyy, näenkö enää mitään hyvää pojassani? Tasaan hengitystäni tyhjyyteen tuijottaen. Psykiatri toistaa kysymyksensä ja lisää, että olisiko hyväksi miettiä kasvatusta ja asettaa rajoja. En saa sanaa suustani. Päässä kohisee peittäen alle kaiken järkevän ajattelun. Haluaisin huutaa hänelle, että en jaksa! Etkö näe, kuinka väsynyt olen. Hän on imenyt minusta viimeisetkin mehut raivoamisellaan. Näin mietin mutta vastaan hänelle, pitäisi. En uskalla sanoittaa ääneen aitoja ajatuksiani, koska pelkään. Pelkään, että minut leimataan huonoksi vanhemmaksi väsymyksen vuoksi. Pelkään, että menetän lapseni. On pakko jaksaa.
Sovittelijamuija on kuin toinen minäni. Alter ego. Yritän sovittaa ihmisiä, asioita ja pahaa mieltä ympärillä. Aina keksimässä puolustusta kaikelle. Nähdä asioiden kaikki puolet ja sävyt. Herkeämättä. Sovittelijana on tunnetusti huonokin puoli. Omien tunteiden homehtuminen. Ristiriitatilanteissa sovittelee muiden asioita unohtaen omat tunteet marinoitumaan, kunnes ne tahmaisesti toisiinsa liimaantuneina alkavat tuottamaan käymisellään kuplintaa. Kuin olisi rikoksen tehnyt, jos erehtyy olemaan itsekäs.
Maanantaikappale 