Selkäpiissä ikuinen puistatus pahasta. Epäluuloinen mumina alkaa kuplia aivosoluissa heti kohdalle sattuessa jotain hyvää. Rystyset ruhjeilla koputan jokaista kohdalle osuvaa puuta tai sen jäljitelmää, kun on mennyt liian mukavasti liian pitkään. Kohta tapahtuu jotain maan pinnalle palauttavaa.
Sielussa elää ainainen sisäinen aavistus tulevasta. Kyvytön nauttimaan estottomasti saamastaan hyvästä. Sitä on ikuisesti varjostamassa pahimman pelko. Ensin sitä hymyilee leveästi ajatellessaan tulevaa vapaailtaa kavereidensa kanssa ja seuraavassa hetkessä jo mielen perukoilta hiipii onnea varjostava ajatus lapsien sairastumisesta, lapsenvahdin estoista tai mitä se karma nyt sattuukaan tällä kertaa keksimään. Niin se vain on ollut aina. Useammin on menot peruuntunut kuin onnistuneet. Pahaa ei voi estää tapahtumasta mutta sitä voi koittaa huijata. Vuosien saatossa minusta on kehittynyt loistava karmankusettaja. Siellä se hyisessä ja kolkossa luolassaan istuu sieraimet väristen odottaen vainua helpotuksen huokaisun hajusta. Hahaa! Odottakoon. Olen huomannut kehitteleväni henkilökohtaisia sotasuunnitelmia sen huijaamiseksi. En sano ääneen menojani tai hyviä uutisia. Jos kuitenkin vahingossa lipsautan ne huulieni välistä vapauteen alan selitellä päälle perättömiä totuuksia karman vainun hämäämiseksi. Jossittelen ja jaarittelen menisinkö hauskuuksiin vai en. Puhun ääneen kuinka kai taas menot estyy, vaikka mielessäni olen jo testaillut monia eri tanssiasuja. Ajatteletko kaipaavani lääkitystä? Itse ajattelin suhteemme kaipaavan parisuhdeterapiaa. Siis minun ja karman.
Oma koti on kuin turvallinen syli. Siellä voi olla kuin lämpimässä syleilyssä ilman huolta ja murhetta. Mikään paha ei sieltä löydä, näin uskotaan. Siksipä tuntuukin niin alastomalta kotiin kajottaessa. Antaa kotona sattuneelle turvattomuudelle minkä nimen vain, tuntuu se riipaisevalle. Väkivalta, alkoholismi, mielenterveysongelmat ja moni muu uhkaa kodin pyhyyttä. Vie turvan tunteen sielusta, kun ulkopuolisia tunkee kotiin väkisin.
Oman kodin seinien sisällä järkkyneen perusturvan takaisin saaminen kestää pitkään. On kyseessä ihmisen, tunteen tai nesteen aiheuttama särö jää pelko elämään. Meidän kohdalla tunteen toi uloste, kakka tai paska. Yksi ulostuloaukko mutta monta nimeä. Hetkeksi laskin suojamuurini vuonna 2016 lähtiessäni fysioterapiasta kotiin. Ulkona huokaisin ääneen – Huh! Nyt ei ole viikkoon menoa mihinkään.
Ei olisi pitänyt. Matkalla kotiin poikani soitti kertoen – Äiti, meidän kylppärin lattiakaivosta tulee jotai ruskeaa vettä. Ajattelin hänen vitsailevan. Kotona todellisuus kolahti. Ei ollut vitsi, ei. Kylpyhuoneen lattialla oli pari senttiä paskavettä. Kirjaimellisesti sitä itseään. Haju sen mukainen. Seuraavan puolen tunnin aikana ruton tavoin leviävä ulostemössö peitti alleen eteisen, poikani huoneen ja keittiön. Yritimme padota sen kulkua pyyhkeillä, pussilakanoilla ja lakanoilla. Turhaan. Aviomies kiljui ympäri rappukäytävää ovelta ovelle naapureille, etteivät käyttäisi vettä ja päivystävä huoltomies soitteli pumppuautoa paikalle.
Asumme ensimmäisessä kerroksessa ja koko yläpuolella olevan linjaston, kahdeksan kerroksen matkalta, paskavedet nousivat lattiakaivostamme putkiston tukkeuman vuoksi. Ennen vesiputken sulkua joku naapureistamme ehti käydä hädällään ja veti vessan. No niin, tietysti. Tässä kohtaa siitä paloi ikuinen kuva verkkokalvoille todistaessani kakkakikkareiden pomppivan lattiakaivoistamme.
Tunnevyöry oli valtava. Yhtäkkiä kaikki oli viety nenän edestä. Kaikki meni. Matot, kengät, osa huonekaluista. Lattialla olleet tavarat. Evakkoon oli lähdettävä. Onneksi VVO toimi ripeästi ja löysi meille väliaikaisen kodin kesäksi Yliopistonkadulta. Vakuutusyhtiö korvasi loput.
Kolmisen kuukautta kesti pestä, desinfioida ja remontoida naapureiden ulosteet. Seiniä vaihdettiin ja lattioiden alta kuurattiin desinfioiden. Puhaltimet hurisivat yötä päivää kuivattaen. Monet itkut tuli ulvottua. Muutto pois ja muutto takaisin oli raskasta. Kaikki terraariot eläimineen sekä jäljelle jääneet huonekalut. Kotiin oli kiva tulla takaisin.
Kammottava pelko jäi. Nykyäänkin rappukäytävään tullessa sinne kuulumaton haju tuo kylmähien otsalle. Tulee kiire kotiin tarkistamaan kylpyhuoneen lattia. Pelon sekaisin tuntein avaa oven haluten katsoa eikä kuitenkaan haluaisi. Kakka kummittelee näin parin vuoden jälkeen edelleen.
Olimme onnekkaita monessa suhteessa. Henkilövahinkoja tai muuta vakavaa ei sattunut. Onneksi. Materiaa se vain oli. On mietityttänyt jälkeen, että miksi se silti on jäänyt kummittelemaan kovin. Uskoisin syyn löytyvän juurikin aiemmin mainitusta kodin koskemattomuudesta. Vieras tunkeutui suojamuurien läpi omaan suojattuun kotiin. Haisikin pahalle. En osaa edes kuvitella kuinka pahalta tuntuu niistä ihmisistä, joille oma läheinen on ollut paha omassa kodissa. Taatusti tullut ikuinen särö sieluun. Toivon heidän löytävän rauhan vielä joskus.
Parin vuoden aikana lakanoita ja mattoja kohdannut lama on hiljalleen korjaantunut. Koti on muotoutunut taas lämpimäksi syliksi, jonne on kotoisaa tulla. Rakkaat ihmiset, eläimet ja esineet paikoillaan. Vain yksi uupuu. Se huokaus. Se on ollut suljettuna suuhuni enkä ole sitä uskaltanut ulos puhaltaa. Monta hyvää asiaa on tapahtunut parin vuoden sisällä mutta olenko uskaltanut niistä nauttia. En täysillä. Kerään hetken luottamusta vielä ja ehkä sitten. Pelkäänpä vain, että jahkailuni aikana menetän nautintoni. Huomasin juuri kehaisseeni pari riviä aiemmin. Hups! Toivottavasti karma on lukutaidoton.
Late Tääkkä & Arkko Kehola ovat uskaltautuneet myös palaamaan kotiinsa sulosointuja rämpyttelemään. Nukkekodin hämärässä uutta levyä pukkaa Joulun markkinoille.
Tehdäänkö yhteinen sopimus, tuletko mukaan? Sovitaan, että jahkaillaan vastaisuudessa vähemmän ja nautitaan enemmän. Pelätään vasta kun sen hetki on. Etukäteen asioista murehtimalla tulee murehtineeksi saman asian kahteen kertaan.
Maanantaikappale 