Mikä normaali?

Onko olemassa normaalia ihmistä? Jos joku teistä vastauksen tietää, vastatkaa kiitos. Oma elämäni ei ole normaalia. Meidän perheessä mikään ei ole normaalia, ei edes eläimet. Olemme kaikki poikkeavia. Noin, nyt se on sanottu. Halutessasi perustelun väitteeseen lue loputkin rivit ja ei, älä edes mieti vaihtavasi sivustoa. Minulla on sinulle asiaa.

Olen useaan otteeseen kuullut itsestäni esitettävän väitteen normaaliudestani. En voi olla normaali, kun kaiken jälkeen jaksan nauraa vielä. Esitän vastaväitteen. Olisiko elämäni parempaa jos olisin luovuttanut? Antanut itkun tulla kaataen minut taistelutahtoineni maahan enkä sieltä olisi enää noussut. Jättänyt välittämättä lapsistani, elämästämme. Antanut kaiken vain olla. En olisi huolehtinut lapsilleni hoitoa, en olisi nukkunut heidän kanssaan osastoilla tai pitänyt heidän puoliaan kyseenalaistamalla lääkäreiden ammattitaitoa. Itsekkäästi olisin vain ajatellut pääseväni helpommalla olla välittämättä.

En turhaan antanut blogilleni nimeä Maanantaikappale. Se kuvastaa juuri minua ja meitä. Varaosista kasaan kursittu. Paikkailtu ristipistoin.

On ollut aikoja, kun olisin halunnut olla taivaalla muille naurava lokki. Sulavasti liidellyt pois raskaiden asioiden luota. Niiden painaessa liian raskaina mielessä. Tarkennan vielä, asiat painoivat eivät lapseni. He olivat hentoina kantamassa aivan liian suurta taakkaa pienillä hartioillaan. Uuvuttavinta siinä oli kohdata oma kuolevaisuus ja avuttomuus. Avuttomana seurata vieressä kuinka heihin koskee. Kerta toisensa perään vein heitä kivun luo. Sujuvasti valehdellen kuinka kohta helpottaa tietäen kipujen vasta alkavan toipumisen yhteydessä. Kaipasin kipeästi supervoimia! Minun supervoimani oli kestää. Heidän silmiensä alla kestin ja nielin itkut niin, että kurkkuun sattui. Minun vuoroni oli murtua sairaalan käytävällä. Monet kerrat nyyhkytin ääneen kiroten miksi juuri he.

Diagnoosilla tai ilman. Maiskuttele hetki tuota lausetta. Tuleeko sinullekin mieleen snakarin jono ja vuorosi miettiä mausteet? Erityislapsillakin tulee olla oikeus hyvään lapsuuteen. Siihen niin kutsuttuun normaaliin, jossa he tuntevat olonsa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin ovat. Ilman arvostelua raivoamisesta, huudahteluista tai mistään mikään antaa vaikutelman oletetusta epänormaaliudesta. Ei kenelläkään tulisi olla niin paljoa valtaa, että päättelee lapsen olemuksen perusteella normaaliuden. Erityislapsella on paljon murhetta kannettavanaan ihan ilman ulkomaailman tuomaa painettakin. Poikkeava ulkonäkö tai olemus ei itsestäänselvänä tarkoita poikkeavaa älykkyysosamäärää. He ymmärtävät kyllä, vaikka heillä ei olisikaan työkaluja hillitä tunteitaan ikätasoisesti. Muutama pointti vertauskuvaksi: Ulvovathan ihmiset jääkiekkokatsomoissa tai kotisohvalla tunnevyöryissään oman joukkueen puolesta tai ventovieraat katsovat asiakseen tulla kommentoimaan lapsen kasvatuksesta. Mikä niistä tekee normaalia käytöstä?

Erityiskouluissa jopa saattaa törmätä vanhanaikaisiin metodeihin lapsen kohtelussa. Yksilöllistämisen suuntaan olemme onneksi menossa mutta nopeammin päämäärään pääsisi kunnon rahoituksilla. Lisää henkilökuntaa, niin opettajia kuin avustajiakin, luomaan jokaiselle lapselle turvallinen ja huoleton oppi. Oppimäärä on pakollinen mutta pakolliseksi tulisi myös luokitella se, miten lasta kohtaan käyttäydytään. Erityinen millä tavoin vain, ei anna henkilökunnalle lupaa omalla käytöksellään jatkuvasti siitä muistuttaa.

Lapsen ei kuulu kantaa murhetta henkilökunnan vajeista, opettajan henkilökohtaisista tunnekuohuista tai yleensäkään mistään oman ikätasoaan yläpuolella olevista asioista. Huono ilmapiiri kotona tai koulussa heijastuu bumerangina lapsen mielialasta vaikuttaen kaikkeen.

Miten määritetään normaali? Ylitsevuotavaa tunteiden kuohuntaa ei katsota normaalina, kuten ei myöskään tunteiden panttaamista. Halutaan persoonallisuutta mutta ollessasi sitä muut karttavat. Halutaan suoraa puhetta mutta antaessasi sitä olet vaikea persoona. Pitäisi osata monenlaista mutta ongelmana on, ettei kukaan tiedä mitä. Ehkä juuri erityinen onkin normaali. Missä vaiheessa aloit aavistella, että juuri oma elämäsi ei ehkä olekaan normaalia? Vai onko kuitenkin.

Normaali tai nou mutta tiedän tehneeni oikeita valintoja oikeilla hetkillä. Tämän hetken tilanne kertoo niin. Olen juuri nyt siinä missä haluan. Menneiden vuosien ilot, surut ja yhdessä läpi käydyt asiat kantavat hedelmää. Poikani sanoja lainatakseni – Olen voimamutsi. Joitain asioita voisin tehdä toisin mutta yhtä en. Positiivisuutta en vaihtaisi pois. Haluan uskoa sen antaneen minulle voimaa olla lapsieni turvana sekä voimaa itselleni nähdä tulevaan. Oman voimasi kautta valat voimaa myös lapseesi. Realistinen positiivisuus on pop.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.