Tässä artikkelissa mainitut mielipiteet ovat vain ja ainoastaan omiani. Mielipiteet ovat karttuneet minulle elämäni rooleissa äitinä, omaishoitajana ja ihmisenä. Meillä kaikilla, sinulla ja minulla, mielipide on. Minun sydäntäni surettaa suuresti ihmisten kokema epäoikeudenmukaisuus. Lupaillaan parempaa huomista mutta rivien välistä luettuna sen saa vain, jos on tarpeeksi euroja elämän aikana taskuun kertynyt.
Sydämessä läikähtää joka ainut kerta nähdessäni uutisen, kuinka jälleen vanhus on maannut pissaisessa vaipassaan useamman tunnin tai kärsii makuuhaavoista ollessaan riippuvainen hoitajan tulosta. Kykenemätön kun on vaihtamaan asentoaan itse. Tuskin maamme puolesta taistelleet veteraanit tätä halusivat. Heidän antamaansa perintöä tulisi kunnioittaa sekä hoivata huomattavasti paremmin. Heiltä löytyisi vanhuspalvelulakiin armollisia pykäliä. Näin uskon. Mielipidesateen mieleeni aiheutti Kuntaliitto.fiin sivuilta lukemani projektin teksti, jossa kirjoitettiin näin:
”Vanhuspalvelulaki ja hallituksen rakennepoliittinen ohjelma painottavat laitoshoidon vähentämistä ja kotona annettavan tuen lisäämistä.”
Tekstin antama mielikuva on positiivisen välittävä. Lausetta myöhemmin totuus kuitenkin löytyy.
” Toimintakykyinen vanhuus vähentää sosiaali- ja terveyspalvelujen kysyntää ja hillitsee hoitokustannusten kasvua.”
Jälleen eurot kilisee. Ajatuksena teoriassa kaunis. Vanhus saa viettää lopun aikansa kotona tutussa ympäristössä. Kaikkihan kotona haluaa olla eikä laitostua. Entä ne vanhukset, joille kodissa olosta tulee uhka? Muistisairaat, liikuntarajoitteiset tai köyhyyden rajamailla elävät, joiden pieni eläke ei riitä joka päiväiseen lämpimään ateriaan. Kuka heille säästövimmasta huolimatta takaa turvallisen vanhuuden? Oikeasti säästöjen ja kustannusten loppulaskelmat vievät ihmisoikeuksien äärirajoille, sekä asiakkaat että henkilökunnat.
Asia kuin asia, on teoria ja käytäntö aina eri. Testikappaleina tulisi käyttää muita keinoja ihmisten tai eläinten sijasta. Rakastan eläimiä mutta on surullista ajatella monen niistä pääsevän useammin ulkoilemaan, saavan hellyyttä ja säännölliset ateriat lämpimässä kodissa kuin useammat ihmiset, ikää katsomatta.
Nykypäivän tiedonkulku-ruuhkassa on vaikeaa uskoa faktaa, että moni on ilman heille kuuluvaa infoa diagnoosistaan, palveluseteleistä tai heille tarkoitettua tukea. Totta se on kuitenkin. Info ei kulje, ellei itse tajua kysyä tai vaatia. Tiedän kokemuksesta, että elämän perustuksia järkyttäneen uutisen saamisen jälkeen ei vaan tajua. Ja yksin jää. On kyse lapsen diagnoosista, sairastumisesta tai omasta. Tunne perusturvan menettämisestä on järisyttävä, eikä ajatus kulje järkevästi. Eikä kuulukaan. On pelkästään inhimillistä järkyttyä, musertua ja lamaantua. Lamaannuttavaa on myös se, ettei ketään ole velvoitettu kertomaan elämää helpottavia faktoja. Siinä tilanteessa kaipaisi arkienkeliä kädestä pitäen näyttämään mitä pitää tehdä, että hiljakseen elämä järkytyksen jälkeen rullaisi taas. Neuvoisi mitä tukea hakea sekä miten. Tiedän monen olleen usean vuoden ajan ilman sairaan lapsen hoitotukea, tietoa sairaalassa olevasta sosiaalihoitajasta ( jolta saa taivaallisen hyviä vinkkejä) tai käytännön läheistä apua kotiin haastavan lapsen kanssa vietettyä arkea helpottamaan. Syyllisyyttä saa ilman pyytämättäkin, jos valittaen huokaisee kuinka raskasta on. Oma mielipiteeni on, että huokaise. Siihen on täydellinen oikeus, kuten vapaapäiviinkin. On tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta! Kun sinä voit hyvin, voi lapsesikin.
Omien hermojen nyörejä kiristää ihmisyydelle annettu hinta. Eräänlainen ajatus palkkionmetsästyksestä. Hetken aikaa oikeudenmukaisuutta ja palkkio on oikeutettu. Vai onko? Vaalien lähestyessä useimmat kansaedustajista laskeutuvat meidän tavisten joukkoihin. Käyvät tutustumassa mielenterveyspoliklinikoiden toimintaan ja asunnottomille tarkoitettuihin asuntoloihin. Vierailun jälkeen tiedotustilaisuudessa antavat haastattelua lähes asiantuntijana hetken visiitin perusteella. Kyynisesti mietin visiitin todellista tarkoitusperää myös. Kiinnostaako oikeasti ihmisten olot vai äänestäjien äänet.
Haluaisin uskoa, että ihmiset mutta sieluni sanoo muuta. On täysin eri olla empaattinen häikäilemättömästi mielessään oma etu kuin, aidosti ihminen ihmiselle ilman minkäänlaista hintaa. Turhaa teeskennellä tietävänsä miltä tuntuu olla rahaton, jos rahattomuus ei ulotu kukkaroa pidemmäksi ja tilillä tonneja. Toimeentulotuen piirissä ja köyhyydessä elävällä rahattomuus on oikea elämään vaikuttava totuus. Kun ei ole rahaa, ei sitä oikeasti ole. Missään. Tilin saldo näyttää pyöreää nollaa ja seuraavaan rahapäivään on nälkävuoden verran aikaa. Toivoisin heidän muistavan asunnottomia, pientuloisia lapsiperheitä tai minimieläkettä nostavia seuraavaksi, kun päättävät nostaa omaa eläkettään muutaman prosentin korotuksella.
Kaikella on hintansa. Ymmärrän. Tämän päivän työläiset ikääntyessään alkavat tuottaa persnettoa eläköityessään. Hoitokulut nousevat samaan tahtiin kuin heidän tuottamansa verotulot laskevat. Pitkäaikaistyöttömät nostattavat kuluja ja päihderiippuvaiset myös. Erityislapset vievät oman osansa kuluista. Vanhusten laitostuminen myös. Se, mitä en ymmärrä on, että miksi siis syydämme rahaa ulkomaiden hätää kärsiville ihan virtanaan? Asia ei mielestäni ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tarkastellessa kotimaamme ihmisten vointia. Lasten – ja nuorten mielenterveys, aikuisten mielenterveys, päihdeklinikat, asunnottomuus sekä vanhainkodit kaipaavat kipeästi lisärahoitusta saadakseen lisää henkilökuntaa ja resursseja auttaa apua tarvitsevia.
On ihmisarvon vähättelyä mitata ihmisyyttä numeroina. Ihmisen teot aiheuttavat kustannuksia mutta ihmisyys ei ole hinnoitettavissa. Väitän, että jokainen haluaa tulla kohdelluksi ihmisenä. Ei numerona, tilastoviivana tai diagnoosina.
Maanantaikappale 