Parasta ennen- päiväystä ei ole ja säilyvyys nolla. Viimeinen käyttöpäivä joka päivä. Uusi alkaa aina aamuisin. Monin tavoin pitelemätöntä tavaraa. Saa sinut ikävöimään tai sekaisin. Aika.
Kellon viisarien tikitys jaksoittaa elämämme määrittäen mikä on normaalia. Normaalisti mennään illalla nukkumaan heräten aamulla, kun et kulje kellon mukana on jotain pielessä. Ammoisista ajoista asti on ollut tarve saada tietää ajan kulku. Aurinkokellosta älykelloihin, jotka neuvovat tiesi kotiin läpi ruuhkan ja keittävät kohta kahvitkin. Ihmisillä se kontrolloi koko elämää. Eläimillä aika näkyy maallisemmalla tavalla arjessa. Paritteluajalla. Paritteluaikanaan ne käyttäytyvät samoin kuten me stressin alla. Hampaat irvessä suojelevat omaa aikaansa, käyttäytyvät aggressiivisesti sekä tarpeidensa ajamina.
Päivittäin tulee tuijotetuksi kelloa. Tik tak. Tik tak. Liian nopeasti viisarit liikkuvat kuluttaen tunnit, päivät ja viikot. Parhaiten ajan kulumiseen herää ympärillä muuttuvasta elämästä. Ennenkuin huomaatkaan on kulunut vuosikymmen. Haikeana mietit kuka tuo ruttunaama peilissä on. Mihin on hävinnyt se, ah, niin kimmoisa ja hehkeä hahmo. Aiemmin elämää oli ympärilläsi sekä elimistössäsi. Vasta eilen lapsesi oppi ensimmäisen sanansa tai otti ekat askeleensa. Seuraavalla viisarin lyömällä kasvattaa partaansa tai ostaa tamponeja.
Aika on kuluvaa kaikessa kuluttavuudessaan. Se pakottaa juoksemaan kilpaa kanssaan. Kuntosi ei nouse, stressitasosi kylläkin. Hiuksia halkoen rynnit kilpaa ajan kanssa ehtiäksesi tehdä kaiken vain huomataksesi unohtaneesi paljon. Poikkeuksetta räpiköidessä aikaa vastaan tulee stoppi ennemmin tai myöhemmin. Jos itse ei tajua pysähtyä ajoissa, on elämällä tapana puuttua peliin.
Poikani, Akin, kanssa olemme paljon jutelleet ajan katoavaisuudesta sekä sen merkityksessä elämässä. Surullisen tietoisena siitä kuinka nopeasti aika kuluu. Perheessämme keskustellaan avoimesti monenlaisista elämämme keskipisteissä keikkuvista seikoista. Poikani ajatusmaailma on äärimmäisen rikas ja pohdiskeleva. Hänen mietteensä ajan katoavaisuudesta ovat kauniita. Aspergerista huolimatta häntä mietityttää erilaisuus sekä ihmisten sokeus siihen, että erilaisuudesta on tehty kiistakapula. Lainaan hänen ajatuksiaan:
”Aina välil tulee tälläne maisema vastaan,
ja siitä tulee niin pieni olo. Samaan aikaan se muistuttaa mua mikä kaikki ihmisis on vikana. Loppujen lopuks me ollaan kaikki samanlaisia erilaisine piirteinemme mut ei ketään ole niin erikoinen et sitä pitäis alentaa tai nostaa jalustalle. Mut se on just se mitä me tehdää. Monet ajattelee et elämä on kilpasprintti vaikka se on maraton. Siinä kuuluu ottaa aikansa ja mennä rauhallisesti. Pysähtyy välillä katsoo kuuta tai taivasta, ei ohittaa niitä rahan perässä. Sit ku niiltä kysyy mikä on ollu kaunein asia mitä ne on nähny, nii se on koru tai auto tai muuta vastaavaa ku ei oo ollu aikaa katsoo rahatonta kauneutta tai mitään mikä muistuttaa meitä siitä, miten pieniä oikeesti ollaan.
Niinpä. Upea ja rikas keskustelumme jatkui tästä mietinnällä kuinka eläisimme kaiken alusta asti uudelleen vain siksi, että me olemme me. Elämämme, varsinkin hänen, on ollut vauvasta saakka tuskainen ja uuvuttavien kipujen runnoma. Mausteena joukossa itsensä erilaiseksi tunteminen, koulukiusaaminen riipaisevine tunteineen ja psyykkinen sairastelu. Aika ajoin voimia elämiseen on etsitty paljon. Aina ne on löydetty toisistamme ja perheemme voimasta. Päädyimme yhteistuumin siihen, että silti päivääkään emme pois antaisi tai vaihtaisi. Hän on aivan täydellinen tuollaisena kuin on. On muiden ongelma, jos ei kykene sitä ymmärtämään. Ei hänen.
Maanantaikappale 