Muistatko ihanat nenänpäätä kipristävät syysaamujen pikkupakkaset? Ulko-oven avatessa iskeytyi nipistelemään nenää ja poskia. Huuruinen hengitys tuprusi puheen tahdissa huulilta tai puhaltelit huurua posket pullottaen. Kesäloman jälkeen odotit koulun alkua ja syysaamuja.
Minä en. Vanhempien lähtiessä töihin jäin peiton alle todellisuutta pakoon. En halunnut mennä kouluun. Todellisuus siitä, että olisin jälleen ulkopuolinen oli liian kipeä. Oli helpompaa olla leikisti kipeä kuin toisten piikikkäiden sanojen kohteena. Läskitiski. Ruma. Liikkuva läskikasa! Liikuntatunnilla kaikki muut valittiin joukkuepeleihin. Minua ei halunnut kukaan. Jäin aina yksin opettajan viereen seisomaan. Ihankuin hänkään ei olisi tiennyt mitä minulla kuuluu tehdä.
Lapsuuden traumat jättävät auttamatta jälkensä. Eikä niistä pääse irti. Pienenä lapsena olet niin hauras, viaton ja luottavainen. Ei tietoakaan julmuudesta ennenkuin joku sen sinulle tuo todeksi. Kun on huomannut olevansa erilainen kuin muut on luottavaisuuteen tullut ikuinen särö.
Erilaisuus ei automaattisesti tarkoita huonompaa. Päinvastoin, nykymaailmassa se on rikkaus erottua joukosta. Olla persoonallinen eikä klooni. Trendinä tuntuu olevan myös peitellä laiskuuttaan tai omaehtoista työttömyyttään masennus nimikkeen alle. Ei sillä ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä! Masennus on oikea sairaus. Lääkitystä vaativa. Ei se mene ohi Netflix sarjoilla tai rokulipäivällä. Pahimmillaan se menee ohi vain riistämällä itseltään hengen. Niin moni teini tai vanhempikin ihminen kokee olevansa elämässään loputtomassa labyrintissä ilman ulospääsyä. Valona tunnelin päässä vain hakkaava ajatus pois pääsystä. Liian moni voi huonosti juuri nyt. Tässä hetkessä kun näppäimistöstä painoin kirjaimet ruutuun, joku kuoli. Itsemurha. Psykiatristen poliklinikoiden umpikujajonoissa apua tarvitsevat hukkuvat päihteisiin ja rauhoittaviin ennen omaa vuoroaan. Vain kestääkseen todellisuuden.
Masennusta sairastavalle arki vaatii ponnistelua. Unirytmit sekaisin, arki ahdistavaa, roskien vienti utopiaa ja suihkuun meno voi olla kaiken energian nielevä. Aiotut teot ja pakolliset menot luisuvat välinpitämättömyyden usvaan. Negatiivinen kierre hyörii aivoissa. Ei se olisi kuitenkaan onnistunut tai ei ketään välitä minusta. Olen epäonnistuja. Mutta miksi mieltä painavista murheista on sitten niin vaikeaa avautua? Pelkäätkö muiden reaktiota vai sitä, että muutut muiden silmissä eikä kukaan enää näe sinua kuin ennen? Ei siinä ihmisyyttänsä menetä tunnustaessaan kaipaavansa apua. Päinvastoin.
Yllätys voi olla myönteinen. Ehkä on oletettu sinun voivan hyvin ” ku ei se oo sanonukaan mitää.” Entä, oletko koskaan itse ajatellut asiaa toisin päin? Miten ympärilläsi olevat läheiset voisivat tietää todelliset tunteesi tai murheesi, ellet kerro? Eivät he ole ajatustenlukijoita. Oletus ja totuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Meidän perhettä ei ole itsemurha vavisuttanut mutta itsetuhoisuus sitäkin enemmän. Pojallani se on toiminut rangaistuksena, pahimman mielipahan poistajana sekä ahdistuksen poistokanavana vuosikausia. Haavoja, viiltoja ja omien kynsien avulla tehtyjä naarmuja on ollut enemmän tai paljon enemmän. Nyt onneksi vähenemään päin. Todellisia läheltä piti – tilanteita on ollut muutama.
Tunnistatko tunteenesi joskus yhtä kovaa ahdistusta ja loputonta synkkyyttä? Vastauksesi ollessa kyllä, hae apua. Puhu lähimmäisillesi tai ota yhteyttä omaan terveysasemaan. Älä missään tapauksessa jää yksin murehtimaan. Olet oman elämäsi sankari ja vain sinä pystyt muuttamaan elämäsi suunnan.
Jos pystyisit palaamaan ajassa taaksepäin, mitä tekisit? Kävisitkö kuristamassa Hitlerin jo kehtoonsa vai ampuisitko Jammu-sedältä pallit? Vai muuttaisitko ehkä omassa elämässäsi jotain?
Minä kusisin kiusaajani muroihin. Joo, tiedän. Ei kostolla mitään voita. Ei. Mutta on se taivaallisen hekumallinen ajatus!
Maanantaikappale 