VAPISE TULEVAISUUS!

Viikon vanhat jarruraidat pytyssä tienviittana uudelle pökäleelle, ettei se eksy. Kissankarvoja suljetusta muropaketista, koirankarvoja hammastahnassa ja jo korpuksi kuivuneet pyykit narulla. Pölykerros on muuttanut taulujen kehysten värin sekä rakentanut oman sukupuunsa keittiön lamppuun. Askelten tuoman viiman voimasta pölypallot kisaavat varpaiden kanssa maaliviivasta. Kumpi ehtii ensin kynnykselle? Kulunut syksy on vaatinut veronsa. Olen voinut välillä huonosti. Sisälläni asuva perfektionisti on kärsinyt ränsistyvästä kodista ympärillä, tekemättömien asioiden aiheuttamasta ahdistuksesta ja sairauden tunnustamisesta. Se on kuin jokavuotinen trendi, mikä pomppaa tajuntaan, että olemme oikeasti kaikki, koko perhe, aika sairaita. Eväten samalla vaatimuksen pyytää apua, kun itse ei jaksa. Empatia minussa ei anna myöden pyytää, koska näen muillakin huonon olon ja kalvavan väsymyksen.

Miksi on niin vaikeaa muistaa, että kaikki nuo edellä mainitut paskat ovat vain elämän sivulauseita? Eivät ne määritä sielua, onnellisuutta tai mitään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ehkäpä juuri ne jarruraidat pytyssä kertovat onnellisuudesta. Aineenvaihdunta toimii, on saanut syödyksi ja on yleensäkin koti missä käydä paskalla.

Oman onnellisuuden rajoitteet ovat useimmiten muiden luomia. Muiden luomat mittarit autuaaseen oloon, elämään ja onnellisuuteen luovat paineentuntua pölypallojen määrästä. Itkun sekaisin ajatuksin rämpii päivästä toiseen tajuamatta elävänsä ulkomaailman asettamien normien mukaan. Persoonallisuus ja yksilöllisyys eivät aina kohtaakaan avotakkakotien ja kiiltokuvaperheiden värittämää todellisuutta. Eihän niiden vessoissa näy jarruraitoja, sängyssä menkkatahraisia lakanoita tai juuri ja juuri pystyssä pysyviä koiran jyrsimiä huonekaluja.

Paineen kasvaessa minusta tulee narsistinen pikkusielu, joka kokee jäävänsä paitsi kaikesta. Päässä hakkaa seuraavanlaisia ajatuksia, kuinka aina vaan minä yksin teen kaiken kotona. Miksi minua ei ajatella! Minua pidetään itsestäänselvyytenä. Minä olen se kuivunut, kurttuinen lattiamoppi vessan nurkassa pölyisellä kaakelilattialla, jota käytetään silloin kuin joku tarvitsee. Tänä aamuna olen keittänyt kolme kertaa kahvia saadakseni itselleni sen toisenkin kupillisen, ennen kuin poikani ehtii sen viedä. Tajuamatta juoneeni jo kolme.

Normi ajatusmalli on muiden hankaloittavan omaa elämää ja kaikesta itselle tapahtuvasta sälytetään syy muille. Niin sanotusti ulkoistetaan. Pari malli esimerkkiä:

Kelasta tulee kirje kotiin, jossa vaaditaan asumistukihakemukseen lisäselvityspyyntöä. Ajatusmalli A) – Mitä vittua ne on sössinyt taas! Ja ajatusmalli B) – Mitäköhän multa on jäänyt huomioimatta?

Tai kävelet päin ovenkarmia lyöden kipakasti olkapääsi puiseen karmiin. Mitä teet? A) Lyötkö nyrkin siihen ja kiroilet, saatana, kuinka se on aina siinä tiellä! Vai B) Mietit miten mä nyt noin menin, miksi en huomannut!

Kumman vaihtoehdon tunsit omaksesi? Oma vastaukseni on molempiin B.

Oma elämä saattaisi helpottua, jos pysähtyisi rehellisesti miettimään kuinka paljon oikeasti ulkoistaa paineensa, murheensa ja tekonsa. Ottaisi vastuun itselleen ja askel kerrallaan laittaisi asiansa kuntoon ja ennen kaikkea tärkeysjärjestykseen. Kovan paineen alla itsekkyys lisääntyy ja kokonaiskuva heikkenee. Jää huomaamatta kaikki hyvä mikä tulee paskan ohessa. Kun hyvälle sokeutuu, kaikki on sitä itseään.

Pellillinen onnellisuutta

Aloitetaan kaiken onnellisuuden perusaineksilla. Aivosairaan ajatusmaailma oli onnellinen saadessani tuon kuvassa hymyilevän jugurttipurkin kannen auki ilman apuvälinettä. Ihan omin pikkusormin! Ja palkkioksi paljastui hymy. Sekainen keittiön pöytä voi olla merkki onnellisuudesta, ehkä silloin on saanut muuta hyvää aikaiseksi eikä ole ehtinyt pöytää siivota. Ehkä kuolemankin voi välttää vangitsemalla sen kuvaksi tai saa ainakin tunteen kontrolloimisesta. Itse kuolemaa perheemme ei ole kokenut, onneksi! Mutta sen läsnäolon olemme tunteneet useasti. Paperille siirrettynä sitä on helpompi käsitellä. Keskimmäinen poikani joutui loppu syksystä muuttamaan tuetun asumisen piiristä hoitokotiin tehostettuun valvontaan. Vierestä seuratessa hänen ahdistustaan, syvää masennustaan sekä itsetuhoisen välinpitämätöntä olemustaan vie väkisinkin paloja omasta elämänhalusta. Tuntuu välillä lähes syylliseltä olla itse iloinen hänen taistellessaan hengissä pysymisestä. On itkettävän avuton olo, kun ei pysty auttamaan. On hänen tehtävänsä löytää elämänhalu uudelleen, sitä ei kukaan muu voi tehdä puolestaan. Ei edes äiti. Pystyn olemaan syli, korvat ja kainalo. Haluaisin lohduttoman paljon olla enemmän. Toivottavasti alkanut neuromodulaatio hoito (sähköhoito) soisi hänelle avun.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Ajattelin niiden lisäävän ahdistusta paineella. Taas jotain mitä tulee muistaa ja toteuttaa. Minä elän kuten tähänkin asti vuosiluvuista piittaamatta. Syksy ja vuodenvaihde ovat kieltämättä olleet raskaat. Opiskelu, työ, perhettämme kohdanneet vaikeudet hillitsevät hymyä. Ison kolon jätti myös työssäoppimispaikan harjoittelun päättyminen. Varsinais-Suomen Sininauhaa jää suuren suuri ikävä. Sen jättämää koloa ja ikävää on vaikeaa täyttää. Oloni on ollut tyhjä.

Mottoni mukaan koitan löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää ja periksi en anna ennen kuin sydänkäyrä on suora. Sitten on pakko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.