Hannu The Hoover

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tässä tapauksessa koiralla. Olisin varmasti parempi ihminen, jos pystyisin vannomaan niiden kaikkien olevan positiivisia. Vannon, näin ei tosiaankaan ole. Hannu on koetellut hermoja enemmän kuin edes tiesin niitä itseltäni löytyvän. Ja syönyt tavaratalon verran huonekaluja, terraarioita, mattoja, pari naapuria, lähimetsän kaikki kepit sekä koirien paskat. Taloyhtiömme huollon Lassila&Tikanojan työntekijät ovat kohta kortistossa, koska Hannu huuveroi pihaltamme kaikki puista tippuneet puun lehdet, naapureiden viskomat tumpit sekä kaiken muunkin tuulentuivertamat roskat. Nuolee asfaltin kiitokseksi.

Tuhoojalinjainen labradorinnoutajamme on ottanut asiakseen olla luupää. Viimeiseen hengenvetoonsa asti. Näin uskon. Miellyttämisen halu on nollissa, täydellisesti. Hannu on uskomattoman ovela, jopa luupääksi. Remmitreenissä harjoitellessa vierellä kävelyä jaksaa ajatuksella olla mukana juuri niin kauan kunnes namu kielelle tippuu, sen jälkeen on olkapää sijoiltaan kiskomisesta. Tätä on toistunut kymmenen kuukautta nyt eri menetelmin mutta Hannu ei opi. Kokeilussa ollut pysähtyminen, suunnan vaihto, pieni hihnan kiskaisu kiellolla ja positiivisuus kaikissa mukana. Loppulenkillä sekin nollissa. Kotiin paluu tapahtuu oikea käsi muutaman sentin pidempänä kuin vasen. Muutaman vuoden päästä muistutamme gorillaa.

Aiemmassa postauksessa kehuin Hannun oppineen ohituksia mutta sekin on unholaan jäänyt taito nyt. On noloa, kuinka vastaantulijat väistyvät nähdessään meidät, naapurit murehtivat saako Hannu olla leikkisä koira lainkaan ja loput naapureista kyllästyneet varmasti hyppivään labranaattoriin. Mihin häviää joka toinen päivä treeni, jota on harjoiteltu kymmenen kuukautta! Minun hiiltyneet aivoni käsittävät, että murkkuikä on meneillään mutta silti, ei se murkkuikä koko Hannun elämää ole kestänyt.

Hannu on myös äärimmäisen hyperaktiivinen. Liioittelematta. Näkyy kaikessa. Keskittymisessä, ulkoilussa, toisten koirien kanssa, ihmisten tapaamisissa, eläinlääkärissä ja eniten kotona kissojen kanssa. Hannulle on pienestä pennusta saakka opetettu, että vieraat ensin riisuvat ja sitten moikataan. Siinä viiden minuutin riisumisen aikana ehtii Hannua jo kieltämään kahdeksan kertaa. Kun lupa mennä moikkaamaan tulee, Hannu näykkii, jyrsii, nuolee kädet ja vaatteet hyppien päin ja suoraan syliin tunkee. Hannusta tulee todellinen tyrkky. Jos vieras tai joku meistä perheenjäsenistä estää toimintaa, alkaa uhmaaminen. Hampaita vilautellaan, murahdellaan sekä vartalollaan estää kulkemisen asettuen liikkujan eteen. Laittaessa jäähylle portin taakse alkaa seinien, lattian, listojen, lelujen ja huonekalujen tuhoaminen. Jälleen menisi murkkuiän piikkiin, jos ei olisi alkanut jo kolmen kuun iässä. Tällaisissa tilanteissa on äärimmäisen vaikeaa löytää positiivisuutta, josta kehua tai jättää huomiotta.

Kynsien leikkuu menee samalla tavalla, jälleen useamman kuukauden ajan. Harjoiteltu on 8 viikkoisesta alkaen. Joka viikko kynsiä leikattu namujen avulla, tutustuttu saksiin ja palkkaa tullut ensin jokaisen kynnen jälkeen, sitten jokaisen tassun jälkeen ja niin edelleen. Luulisi, että kynsien leikkuumme sujuisi kuin unelma. Just, ehkä unissani. Tuntuu kuin olisin aivan turhaa työtä tehnyt katsoessa Hannun läähättävän noin 260 kertaa minuutissa, koettaen purra, koettaen raapia, vedellen tassua pois ja pyörien pois kynsi saksien ulottuvilta. Ja jälleen rauhoittaessa ja kieltäessä, uhma vain yltyy. Nyt viimeisen kuukauden ajan olen käyttänyt pehmeää kuonokoppaa leikkuun ajan, se on säästänyt käteni haavoilta sekä hermojani, niin sitä kautta ajattelen Hannunkin rauhoittuvan. Viimeksi tänään leikkasin Hannun kynnet lopputuloksena huohottava koira itseni lisäksi, kaatunut tuoli, naarmuiset käsivarret. Olen hyvin lähellä luovuttamista. Kohta ulkoistan homman muille perheenjäsenille tai eläinlääkärille.

Hannun vip-asiakkuus jatkuu eläinlääkärissä. Alati epämukava olo on taatusti yksi syy haastavaan käytökseen. Ensisijaisesti katson peiliin syytä etsiessä mutta väistämättä otan sairastamisen mukaan. Viime viikolla olimme eläinlääkärissä etenevien oireiden vuoksi ja alkoi tutkimukset muidenkin sairauksien osalta, kuin vain vaikea atopia. Pidemmillä lenkeillä (4-6 km) Hannun takajalat ovat alkaneet raahaamaan maata. Kynnet raahautuvat asfaltissa. Samaten alati jatkuva kova läähätys yltyy ja unettomuus. En muista milloin Hannu olisi nukkunut koko yötä. Niistä tuloksia viikon-parin jälkeen.

Postauksen ei ole tarkoitus olla valitusvirsi, säälinhakualoite tai mitään näihin kategorioihin. Ainoastaan rehellinen kirjoitus elämisestä HäslääjäHannun kanssa. Tämän kirjoituksen aikana keskittyminen on katkeillut muutaman minuutin välein, komentaen Hannua syömästä eteisen jakkaraa, syömästä kissan oksennusta tai mattoa, repimästä porttia, syömästä pissahiekkaa tai jyrsimästä terraariota. Kirjoituksen kesto puolisentoista tuntia. Ehkä tilanteen ongelmaksi omaan mieleen muodostaa se, että en ymmärrä syytä käytöksen takana. Hannun kanssa leikitään, tehdään aivojumppaa, lenkkeillään ja tehdään ulkona aktiviteetteja, treenaillaan.

Jos tunnistit tästä oman tilanteesi koirasi kanssa tai olet samassa jamassa ja olet löytänyt pätevän sekä positiivisen keinon tilanteen kohentamiseksi oman kuonokkaasi kanssa, Ole kiltti ja kerro minullekin!