Titta på Diagnoosi

Nykypäivänä ihmisyys punnitaan diagnoosin kilohinnalla. Mitä painavampi diagnoosi, sen kalliimpaa on hoito. Elämänmittainen epikriisi kirjautuu datajanojen arkistoon mutta sanahanat sulkeutuvat. Se tärkein kontakti katoaa. Miten olla ihminen ihmiselle sen diagnoosin takana? Diagnooseja lätkitään ihmisten kylkeen kuin ale-lappuja kyljyksiin ja matka jatkuu leimattuna.

Leiman jättämä liimapinta on kiinni ja pysyy. Joka ainoa solu huutaa kuin hukkuva, että nähkää minut! Mutta ei, kaikkien huulilta löytyy lause. – Titta på diagnoosi.

Diagnoosin saaminen on tärkeää toki mutta sen pitäisi olla oikopolku apuun, ei umpikuja. Leimautuminen seuraa lopun elämää, eikä monikaan saa kohtalokseen olla ihminen sen jälkeen. Ja ihminen sen leiman kantaa, ei diagnoosi. Todellisuus iskee lujaa räpiköidessään elämässään eteenpäin ilman reilua ja rehellistä mahdollisuutta. Elämässään haasteena päihde – ja mielenterveysongelmat harvoin saavat vilpitöntä uskoa tekoihinsa, vaan ne ovat tuomittuja epäonnistumiseen jo ennen alkua. Vuosien Rankalla työllä hankittu entistä eheämpi itsetunto murenee kerta toisensa jälkeen kohdatessaan epäuskoa, vähättelyä sekä silkkaa pilkkaa. Vähäiset voimavarat kuluvat tahmaisen leiman hankaamiseen ja usko omaan selviytymiseen hiipuu leiman jättämän paineen alla. On yllättävän vaikeaa puolustaa itseään altavastaajan asemasta, kun on vuosikausia tarponut hampaat irvessä vastatuuleen. Loputkin voimavarat hukkuvat lauseeseen – Mitäköhän se on ottanu taas?

Julkinen ulkokuori on monelle elämän arvon mitta. Vastaantulijan silmää hämää huoliteltu ulkonäkö, uutuuttaan kiiltävät kengät ja blingblingit. Ohimennen vilkaistuna ajattelee nähneensä hyvinvoivan elämässään pärjäävän ihmisen. Mitä paljastuu, jos antaa aikaa muutamalle lisävilkaisulle? Kasvot, joissa murhe piirtää omaa labyrinttistä tarinaansa. Tyhjät, kovan kuoren peittämät silmät, joihin suun hymy ei ylety. Haavoittuvainen sielu, joka itseään suojatakseen on rakentanut iholleen kuoren. Velkaantunut kukkaro. Kohtalonaan kantaa ne yksinään leimautumisen pelossa.

Julkinen media on tänä päivänä ainoa paikka missä voi tuntemattomille kertoa kuvan kera mitä tänään on tehnyt tai syönyt ja minkä värisenä se on tullut ulos ja kuinka monta kertaa, ilman hullun leimaa.

Ihmiset ovat kuin elämän omia mainoskatkoja. Hekin katsovat asiakseen tunkea väliin tuntemattomien asioihin, jotka eivät heille kuulu ja saada äänensä kuuluviin. Sylki suussa pauhaten, kuinka asiat pitäisi tehdä juuri kuten he neuvovat tietämättä itse mihin ovat puuttumassa. Ilman taustatietoa lauotut oman totuuden lauseet saattavat singahtaa osuessaan liiaksikin kuulijalleen. Ja kuin elohopea, sanat leviävät ulottumattomiin. Vahinko saavutettu vahingossa.

On helpompaa olla ihminen ihmiselle ruudun takaa, kuin aidosti kasvotusten. Ruudun takana muut eivät näe haavoittuvuutta, liikuttumista tai minkäänlaista tunnetta. Jää lukijan vastuulle tulkita luettu teksti. Poliklinikoilla on yleistymässä sama oire. Olisi mahdollista olla aidosti läsnä mutta lääkäri keskustelee tietokoneen näytölle asiallisesti sekä hoitaa diagnoosia, ei ihmistä. On helpompaa bongata diagnoosi ruudulta oireineen, kuin kohdata ihminen vierestään. Mahdollisen virheen tapahtuessa oma tunnejalanjälki on kevyempi märehtiä diagnoosin alle.

Miksi diagnoosien bongailuun tulisi käyttää vähemmän voimavaroja, ajatusta sekä ammattitaitoa? Että pirstaloitunut ja tallottu ihmisyys nousisi uuteen kukoistukseensa. Moni kadotettu sielu näkisi päivänvalon pinttyneen ja tahmaisen leiman jättämän liimapinnan alta.

Siks.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.