En kelpaa kenellekään. Olen läski, ruma ja käytetty. Hyöty on saatu eikä minulla ole arvoa enää. Kunpa edes joku minua ajattelisi. Näillä aatteilla alkaa monen aamut. Menneisyydessä korvamadoksi jääneet sanat eivät alitajunnasta poistu. Ne jäävät elämään korvien kudoksiin syöden itsetuntoa pala palalta päivistä vuosiin. Huomaamattaan perintöä jakaa lapsilleen. Peilin edessä, sovituskopissa tai herkullisen ruoan edessä tulee sanoneeksi ääneen ajatuksensa, kuinka tätäkään ei pitäisi suuhunsa mätätä. Vyötäröltä se sitten löytyy. Tuleeko ajatelleeksi vieressä istuvaa lasta tai itsetunnoltaan haurasta teiniä?
Heille se on ensimmäinen kosketus ulkonäön säröilyyn. Heidän silmissään äiti on aina kaunis ja kuolematon. Äidin ajattelemattomat sanat saattavat tukehduttaa lapsen sisällä elävän viattoman prinsessan.
Hätäisesti ulos sylkäistyt sanat elävät kiireetöntä loppuelämää kuulijansa mielessä. Vanhemmalla on vastuu ajatella sanojensa vaikutusta, on ne sanottu millä mielialalla tahansa. On lapsen aliarvioimista vain kohauttaa olkiaan lapsen kyseenalaistaessa kuulemaansa. Alhaisella itsetunnolla on valta kaikkeen toimintaan seksistä riippuvuuksiin. Se aiheuttaa vahvaa hyväksynnän saamisen tarvetta ja lapsi on valmis lähes kaikkeen saadakseen sitä seurauksista piittaamatta. Huomion tuoma leijuva hyvän olon tunne sokeuttaa harkintakyvyn ja sielu haluaa vain hyväksyntää.
Parisuhteissa itsetunnon puute johtaa epätasa-arvoiseen suhteeseen. Hylkäämisen pelossa suostuu kaikkeen eikä uskalla väittää vastaan kertoen omaa mielipidettään ja tulee kohdelluksi kynnysmattona.
Seksiin suostuminen ilman omaa halua on asia mihin ei tule suostua. Pelkästä miellyttämisen halusta harrastettu seksi tuo lunta tupaan. Se ei ensin tunnu missään mutta ajan kanssa kylmää ympäristön saaden olon täydellisen käytetyksi. Muuttuu vastenmieliseksi ja likaiseksi. Seksiä ei tule käyttää parisuhteen ostovoimana, vaan omanarvontuntoisesti olla itsekäs.
Näin erityisperheen äitinä tiedän, että yksi vaikeimmista asioista on diagnoosi. Tieto tuo helpotusta mutta tiedon jakaminen kaikkine tunteineen on haastavaa. Miten kertoa? On raskasta kohdata oman lapsen suru ja ahdistus. Olla itse aiheuttaja kertoessaan, ettei hän ole kuin muut. Se on ehkä huomattu jo aiemmin mutta ääneen sanottuna tai epikriisista luettuna siitä tulee todellisuutta. Silloin sen on todeksi tuonut ulkopuolinen. Diagnoosin saaminen selittää monia piirteitä ja oireita helpottaen suhtautumista. Nyt kaikelle on syy, eikä lapsi olekaan vapaan kasvatuksen pilalle hemmottelema vätys. Tai tyhmä kaikkeen uuteen jumittava olento. Tuoda hänen tietoisuuteensa kuolevaisuus ja hauraaseen, kasvavaan itsetuntoon haavoittuvuus.
Ensi reaktiosta alkaen lapselle tulee antaa aikaa pureskella juuri saatua faktaa. Kärsivällisesti ja tuomitsematta kuunnella ja hyväksyä reaktiot. Yhtä ja ainoaa tapaa ei ole. Reaktio voi olla täydellisestä itkupotkuraivarihuudoista hymähdykseen. Lapsella on oikeus omanlaiseensa tapaan ottaa vastaan tieto. Se ei anna meille vanhemmille oikeutta väheksyä tai kyseenalaistaa sitä tyrkyttäen omaa vaihtoehtoa tilalle, vain koska olemme vanhempia ja viisaampia. Ei. Meidän tehtäväksemme jää huolehtia tietoisuuteen vain se, että olemme läsnä silloin kun halu jutella on. Lapsen ikä huomioiden. Toiset haluavat itsekseen tutkia asiaa ja miettiä mitä tarkoittaa saada diagnoosi. Silloin on hyvä ohjata oikeanlaisille infopalstoille, joista takuu varmasti saa tieteellistä faktaa. On olemassa poliklinikoiden sosiaalihoitajia tai sopeutumiskursseja. Valitettavasti kursseille on pitkät jonot.
Vanhemman on hyvä myös itse tutkia faktaa. Lapsen tullessa juttelemaan asiasta, on vastaukset valmiina ja itse tietoinen mistä puhuu. Monet kohtaavat sukulaisten ja ystävien kautta epäluuloa ja väheksyntää. Uskomatonta, mutta elämme 2000- lukua ja edelleen moni sairaus on tabu. Kansan väestö elää siinä uskossa, että diagnoosi on yhtä kuin vähä-älyinen. Poikkeava ulkomuoto saa aikaan samaisen luulon. Ennakko asetelma on valmis. Ennakkoluuloisesti jätetään tutustumatta. Ulkopuolisuuden tunne saa aikaan itsetunnon puutetta ja lapsen mieleen on jäänyt itämään ajatus huonommuudesta.
Meillä vanhemmilla on suuri vaikutus siihen, kuinka kovasti ulkopuolisten aiheuttama mielipaha jättää jälkensä. Vanhemman sylin ja kodin turvalliset seinät tulee olla se lintukoto, minne mikään paha ei yllä. Kannustava, rakastava ja hyväksyvä ilmapiiri on diagnoosin alle hukkuvan sielun pelastus. Sitä puolustaessaan on vanhemmilla oikeus asettaa rajat heidän jälkikasvuaan väheksyville.
Maanantaikappale 