Tällainen tavallinen pallontallaaja ei osannut uskoa kuinka paljon pennun tulo muuttaisi ympäröivää elämää. Ei osannut ennakoida, vaikka mielestäni olimme ottaneet huomioon aivan kaiken. Kuitenkin pennun nenä ja suu on löytänyt jo monta itsestään selvää kohdetta tuhoamiselle.
Kotona kaikki kelpaa kutievien ikenien kohteeksi. Astianpesukoneen luukku, vessan lattian kaakelit tai olohuoneen laminaatti. Kuuppa sauhuten olen miettinyt syytä, siis muutakin kuin kutiavat leuat, ja tullut siihen tulokseen että, kieltämisestä tullut huomio saa kielletyt asiat maistumaan mannalle. Sama koskee sormia, nilkkoja ja varpaita. Hankalaa on olla huomioimatta pennun jyystäessä huohottaen innosta laminaattia tai sormia. Siinä reagoi jo ennen kuin huomaakaan. Sätkien kiskoo sormensa silppurista tai parkuen ulvoo hampaita irti laminaatista. Meillä ei edes auta vaihtokauppa sormista leluun. Ei. Se, päinvastoin, on kuin kutsu tulla leuat louskuen kovemmin kiinni.
Pureminen on tullut itselle yllätyksenä. Tai no, korjaan, tiesin pentujen purevan kaikkea mutta en tiennyt ennen Hannua kuinka paljon. Meillä hampaat on kaikessa tekemisessä ensimmäisenä vastassa. Kirjaimellisesti. Ainut asia missä niitä ei käytetä on ruoan anto. Aiempi koira ei ollut tällainen pentuna. Siksi siis ei ole vertauskohdetta, mikä on normaalin rajoissa. Silittäminen, leikkiminen, kaulapannan laitto tai poisotto, tassujen kuivaus, kouluttaminen, kynsien leikkuun harjoittelu ynnä muu, mikään ei onnistu ilman puremista. Ulkona kävelykään ei luonnistu ilman hampaita, joko remmissä roikutaan tai sormikkaissani kiinni. Sitkeästi olen aloittamani toiminnan vienyt loppuun asti sormet verillä. Sinnikkäästi koetan pitää ajatukset tulevaisuudessa, että johdonmukaisuus ja rauhallisuus palkitaan vielä. Silti salaa toivon maitohampaiden vaihtuvan nopeasti. Ja pelkään, ettei puremisesta jää opittua tapaa.
Kiellettyjen asioiden luvattu maa on myös ulkona. Yhden askeleen verran katson eteeni, ettei seiniä päin kävele ja jo Hannun suu on löytänyt aarteen. En ennen kiinnittänyt huomiota kuinka paljon roskaa, purukumia, tumppeja, ikivihreitä, nenäliinoja tai käytettyjä kortsuja heitellään asfaltille. Nyt kiinnitän pakostakin. En ihmettelisi, jos pentuajan jälkeen silmiini olisi kehittynyt etäisyyksiä mittaavat anturit. Kartoitan jo pari metriä eteenpäin katua löytääkseni mahdolliset vaarat. Onnistumatta. Hannun suu on nopeampi ja tarkempi. Jotkut aarteet tiputtaa vaihtokaupan innostamana mutta jotkut aarteista ovat niin suurta herkkua, että hotkien nielee ne nähdessään käden lähestyvän. Viime kerralla ykköseksi pääsi höllyvä ikivihreä ja rappukäytävästä löytynyt sipsi. Ennen reagointia, oli se jo kadonnut suuhun.
Minä yökin vieressä Hannun latkiessa ikivihreää. Poltetusta tumpista luopui.
Toinen jatkuvan kieltämisen ja vahtimisen kohde kotona on kissan pissalaatikko. Sen tuotokset kuorrutettuna mukavasti rouskuvalla pissahiekalla on pop.
Kuulostaa varmasti sille, että meidän elämä on pelkkää kieltämistä. Ja sitähän se on. On kuin uhmaikäinen lapsi olisi tullut taloon. Seinästä seinään kimpoilee kiellot. Sellaista se vastuuntuntoisen omistajan elämä on. Pennulle tulee opettaa rajat ja säännöt, niiden kanssa sen olo on turvallinen ja rakastettu. Aivan kuten lapsellakin. Ei niitä huutamalla opeteta vaan näyttämällä mikä on oikein ja mikä väärin. Palkitsemalla hyvästä. Kannattaa nähdä se vaiva, vaikka hermot sulaakin kiehumispisteessä, mutta parempi näin. Ihminen narun toisessa päässä on aina vastuussa. Katse tulevaisuuteen ja pitkäjänteisyytesi palkitaan.
Kirjoitan suorasanaisesti, koska Suomi on pullollaan kaltoinkohdeltuja pentuja ja aikuisia koiria, joihin on vain kyllästytty. Ne eivät olleetkaan hattaran makuisia pehmoleluja istuen vain paikallaan. Kodinvaihtaja koiria, joiden omistajat pettyivät pentumaiseen käytökseen. Minkä tahansa rodun/ lajin pennuista annetaan liian romantisoitu kuva kaikessa söpöydessään. Realismi jää tahtomisen alle. Pitää olla varautunut romantisoidun tulevan realismiksi ensimmäisen jyrsityn sohvan löytyessä.
Maanantaikappale 