Uusavuttomuus on opittu mieliala. Kiireen keskellä me vanhemmat sorrumme tekemään puolesta monia asioita, joita lapsen olisi tärkeää oppia. Alta esikouluikäisen kengännauhojen sitomisesta teini-ikäisen arjen hallinnan opettamiseen. Teinin kasvaessa aikuiseksi itsenäinen elämä yllättää. Naudanlihapihvit eivät juokse metsässä vapaana tai kalapuikkoja ei onkimalla saa. Vanhempien aikataulutus sitoo lapsien oppimista. Tuiki tärkeä keskittymisen taito ei ole itsestäänselvyys. Keskittymistä vaaditaan ihmisiltä sekä eläimiltä uuden oppimiseen sekä tiedon tallettamiseen.
Sähisemällä, murinalla tai itkupotkuraivareilla saa monesti tahtonsa läpi. Lisättynä aikuisen väsymys omien ongelmien myötä on paketti valmis. Antaa periksi miettimättä muuta kuin sen hetken helpotusta. Korvien kaiku hiljenee lapsen saadessa kassajonossa suklaapatukkansa tai koiran päästessä murinan avulla ohjaksiin. Eläimet vaistoavat ihmisen mielialan äärettömän hyvin. Matelijoilla, nisäkkäillä ja jopa hyönteisillä oma mieliala on. Matelijoilla, kuten kameleontilla, mielialasta kertoo väritys ja vartalon asennot. Kameleontin suuttuessa väri mustuu ja olemus pullistuu suuremmaksi tai kissan hermojen kiehahtaessa se sylki roiskuen sähähtää varoitukseksi. Me ihmiset olemme, onneksi, oppineet kertomaan tunteemme suullisesti. Tosin meilläkin väri kasvoilla saattaa suuttumuksesta vaihtua, tosin punertavaksi. Ei mustaksi. Vartalon sijasta pullistuu vain suoni otsalla.
Haasteita sisältävän elämän sankarina otsasuonet ovat useimmiten kovilla. Erityislapsien vanhemmat venyttelevät suoniaan olympiakullan tasoisesti. Erityislapset vaativat huomattavasti normaalia vastaavan ikäistä lasta enemmän huomiota, varmistelua sekä huolehtimista. Vanhempien oma minuus jää huolivuoren alle ja liian useasti unohtuu miten olla ja elää muutenkin kuin vanhempana. Kipeä todellisuus herättää parisuhteen kuolleen ajat sitten ja peilistä katsoo takaisin entisen minän kuoret. Hyvin ymmärrettävää. Tiedän kokemuksesta kaiken sen verkostoinnin poliklinikoineen, osastohoitoineen, oireiluineen kaikkineen imevän mehut. Ei yksinkertaisesti jää aikaa muuhun. Päivät taistellaan aistiherkkyydet, läksyt, arkipuuhat ja pelkotilat. Yöt menevät painajaisten, univaikeuksien ja raivokohtausten merkeissä. Autopilotilla eteenpäin ja kaikesta erityisestä tulee omassa elämässä normaalia. Meidän kaikkien normaalia arkea, kunnes vuosia myöhemmin tilanteita miettiessä tajuaa totuuden. Ai mikä normaali?
Ei ihme, että välillä antaa periksi. On vain inhimillistä väsyä ajatellen miksi yleensä on lapsen tänne maailmaan synnyttänyt. Sekin järjettömällä kivulla sekä tuskalla! Tässä palkkio. Ajatusten jälkeen tunkee syyllisyys. Mutta turhaan. Ajatukset kertovat vanhemman väsymyksen määrästä, ei rakkauden vähyydestä. On vain vittumaisen avuton olo. Ei kenenkään vanhemman ole helppoa myöntää ja alistua siihen ajatukseen, että oma lapsi on sairas ja kaipaa runsaasti ulkopuolisten apua. Omat keinot ovat rajalliset.
Mielialalla on suunnaton voima omaan minäkuvaan sekä sen vaikutuksesta muihin. Suomut, karvat tai pelkkä nahka yllä mutta mieliala määrää. Tiedostamattakin mieliala näkyy toiminnassamme. Sen avulla pystymme sairastuttamaan itsemme tai saavuttamaan suuria unelmia. Kameleonttien kanssa puuhastellessa rauhallinen mieliala ja liikkeet ovat kaiken a ja o. Luottamus saavutetaan ajan kanssa. Koiran ja ihmisen välillä talutushihna on kuin napanuora. Hihnaa pitkin välittyy mieliala. Kuten eläimillä, niin ihmisilläkin positiivisuuden huomioiminen on kannustavaa. Laahustava askel, vyötäröltä kotinsa löytäneet kilot tai käytön puutteesta veltostuneet roikkuvat suupielet kertovat omaa satuaan. Sadulle ei aina löydy onnellista loppua mutta pyritään muistamaan, että itsemurha on pysyvä ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin. Keksitään siis muu ratkaisu.
Maanantaikappale 