Äitieläin

Monitoimikone. Jätesanko. Psykologi. Sairaanhoitaja. Navigaattori. Siistijä. Kokki. Leipuri. Elämäntapavalmentaja. Jokapaikanhöylä. Pesukone. Tiskikone. Huolehtija. Suojelija. Imettäjä. Äitiyden monet muodot. Äitiydessä ei ole aukioloaikoja, vaan palvelu pelaa.

Tarpeen vaatiessa aina auki. Tarvitsijasta riippuen vain aukko muuttuu. Äitiyden harjoittaja on alansa moniosaaja, joka nauttii huippupalkkaa työstään eli lähimmäisen rakkautta. Noh, eipä se ihan näin mene. Sarkastisesti ajateltuna lähimmäisesi ovat niin ajattelevaisia huolehtiessaan, ettei työsi lopu. He huolehtivat kengänpohjista hiekat keittiöön vain vartti imuroimisesi jälkeen sekä uukkarit puhtauttaan hohtavaan wc-pöntön valkoiseen kaakeliin ja tottakai vesirajan yläpuolelle. Ehtii kuivua siihen sitten. Kyllähän toimettomana tylsistyisi, hyvänen aika! Ja jos kehtaat valittaa kuinka vituttaa aina olla korjaamassa ajattelemattomien jälkiä, saat kiitokseksi lausahduksen – No, itepä lapsesi olet tänne tuonut. Niinpä. Mutta eipä ollut saatekirjettä tunnesäätelystä mukana, että ensimmäisen hiustupsun tupsahtaessa vaginastasi loppuu omat tunteet ja alkaa äitiys. Elämme 2000-lukua ja aina vain löytyy niitä perusjänkhäläisiä, joiden elämän perustukset järisee tavatessaan äidin tunteineen.


rakas taapero.
Toisenlaisen äidin tuotos, munapussi.

Tarkastellessa ihmisten tai eläinten äitiyden myötä jälkikasvun hoitoa löytyy yksi yhteneväinen kohahduttaja. Miesten osallisuus. Miksi heille kasvaa enkelin siivet tai tupsahtaa sankarin viitta harteille osallistuessaan siihen, minkä naiset tekevät vuosituhannesta toiseen autopilotilla? Se kohahduttaa yleisöä aina ja ikuisesti. Mies jää yksinhuoltajaksi tai osallistuu arkeen tai eläinmaailmassa uros on se uhrautuva ja jo ympäristö äimistelee huulet soikeana. Meille, joilla on tissit, tuo kaikki on itsestäänselvyytenä pidettävä fakta. Pärjättävä on. Pystyn sieluni silmin näkemään kuinka esi-isiemme aikaan luolanaiset ovat puukalikka kädessä hämmentäneet ruoan, toisella lisänneet puita nuotioon yhden lapsista roikkuen jalassa ja toisen huulistaan kiinni tississä. Samaan aikaan vasemmalla jalalla pöyhineet illaksi maan kuohkeaksi maittavia unia varten ja sillä oikealla jalalla koittaneet pitää itsensä pystyssä. Mitä luolamies sitten teki? Ehkä röyhtäisi kiitokseksi. On vuosituhat mikä vain, sama fakta pitää pintansa itsepintaisen sitkeästi.

Kärjistettyä tekstiä. Ehkä. Mutta totta. Mikä tahansa kulttuuri, oma maailmamme tai eläimien, niin meidän naaraiden asema on heikompi. Naaraat tekevät työt miesten kerätessä kiitokset. Hienoa muutosta on tullut mutta liian hitaasti. Juuri nyt en muista ainuttakaan nisäkäslajia, joissa uros jäisi hoitamaan jälkeläiset naaraan lähtiessä parittelun jälkeen eri suuntaan. Poikkeuksetta eläimilläkin naaras hoitaa jälkeläiset opettaen niille metsästyksen, erottamaan syötävät myrkyllisistä ja muut selviytymistaidot. Tietyt hämähäkkilajit munivat luolaan jääden muniensa kanssa luolaan kuolemaan jättäen ruumiinsa kuoriutuvien ravinnoksi. Totta kai kyseessä on lajin naaras.

Aaverukoilija pari

Eläinmaailman edelläkävijänä naaraiden oikeuksien puolustajana voisi pitää rukoilijasirkkoja. Parittelun jälkeen useimmiten syövät koiraan tai ravinnerikkaimman osan siitä, eli pään. Jep, edelleen naaras tekee työt mutta eipä pääse koiraskaan hurvittelemaan.

Äidinvaistot herää, vaikka pennulla on karvat.

Äidinvaisto on merkillinen. Sisäänasennettu sovellus, joka päivittyy käyttötarkoitukseensa raskausajalla tai syntymässä. Ensi hetkestä alkaen on ja pysyy. Sen tuoma suojelun tarve on hätkähdyttävä ja lähes kaiken alleen peittävä. Se saa äidin venymään, muuntumaan ja leijonan lailla karjumaan tarpeen tullen. Karvat pystyssä ja kynnet esillä puolustamaan omaansa, välillä oman hyvinvoinnin kustannuksella. Äitiydestä huolimatta ei ole häpeä ottaa itselleen omaa aikaa tai näyttää tunteitaan. Uskokaa pois, äideilläkin siihen lupa löytyy. Ja ansaitusti. Erityislapsen äideillä/vanhemmilla vaistot sekä vanhemmuus on normaalia enemmän koetuksella. Oman lapsen hyvinvointia uhkaavia tekijöitä ryöppyää joka puolelta. Kaverit, koulu maailma, poliklinikkakäynnit, lääkärit, tutkimukset ja paljon muuta. Siinä äidinvaisto on kovilla vieraiden tutkiessa ja koskiessa hätääntynyttä lasta etkä voi muuta kuin katsoa vierestä. Erityislapsella ympärillä oleva henkilökohtainen tila on normaalia tiukempi eikä sinne hänen ole helppoa ketään päästää parin minuutin tuttavuuden jälkeen. Hyvää tarkoittavista käynneistä tuleekin vain suojamuureja kasvattavia kokemuksia.

Sisko ja sen veli sylikkäin.

Lopputulos ei ole toivottu väkisin tehtyjen tutkimusten jälkeen. Kenellekään. Ihanne tilanne olisi, jos vanhempi voisi hyvillä mielin vuodattaa tuntemuksiaan itsekin mutta valitettavan usein avautuessaan tilanteeseen väsymisestä, tuloksena on vain tylytystä sekä epäluuloisuuden heräämistä kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Eihän se niin ole. Pitää pystyä ilman leimaamista kertomaan tunteistaan ja uupumuksestaan tullen kuulluksi.

Väsyminen kertoo inhimillisyydestä eikä mitään äitiydestä. Vallalla tuntuu olevan käsitys, että vain superäiti on kunnon äiti. Uutispläjäys! Äitikin on ihminen. Astuessaan äitiyteen tulee puolivahingossa omaksuneensa sylkykupin ominaisuuden. Päälle syljetään syytöksiä ja kaikilla on yht´äkkiä lupa arvostella sinua äitinä sekä ihmisenä. Oman lapsen voidessa huonosti ei tarvitse ulkopuolista syyttelyä yhtään. Sen osaa hoitaa ihan itsekin. Ensimmäisenä kaikki tuijottaa peiliin miettien mitä on väärin tehnyt. Niin omalla kohdalla on mennyt. Käynyt läpi kaiken mahdollisen jalkojen asennosta kuun kiertokulkuun hakien syytä itsestä ja siitä mitä on tehnyt väärin.

Viiltelyä.

Itsensä syyllistäminen on loputon aukko, jonne hukkuu. Vajoaa yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes ei enää osaa tulla pois. Oman lapsen itsensä vahingoittamisen tarvetta on äärimmäisen vaikeaa käsitellä. Saattaa tuntea itsensä jopa hylätyksi tai tarpeettomaksi miettiessään miksi ennemmin vahingoittaa kuin tulee syliin.

Useimmilla lapsilla se on keino uuvuttaa ja häivyttää henkistä pahaa oloa. Ei niinkään keino syyllistää omaa vanhempaa. On helpompaa käsitellä näkyvää kipua kuin ymmärtää henkistä. Siis lapsen. Äidin/ vanhemman näkökulmasta se menee tietysti toisinpäin. Äidin olisi helpompi olla läsnä ja jutella henkinen oksennus pois kuin ottaa vastaan omaan lapseen kohdistuva itsetuhoisuus. Syvien viiltohaavojen kohtaaminen tai oman lapsensa itsemurhapuheiden kuuleminen on ilmat pihalle pamauttava isku vasten palleaa. Voin kertoa, että ei ensimmäiseksi tule mieleen taputella itseään olkapäälle kehuen. Ei, vaan tahtomattaan takertuu lapseensa eikä uskalla hellittää otettaan hetkeksikään. Sekä syyllistämisestä tulee toinen nimesi. Realismi pöllähtää elämään heittäen kaiken entisen päälaelleen. Sitä alkaa kyseenalaistamaan kaiken yhteisen historian. Kaikki teräaseet, sakset, harpit, partahöylät ynnä muut, joilla voi itseään vahingoittaa saa uuden merkityksen. Henkilökohtaisesti on vienyt vuosia löytää uudelleen se luottamus siihen, että veitsi lapsen kädessä ei automaattisesti tarkoita notkahdusta itsemurhayritykseen.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.