Näkymätön ja nurkkaan sysätty. Oireilevien ja sairastavien sisarusten keskellä kasvaneen lapsuus on tärkeysjärjestyksessä jonon viimeinen. Niin se meillä meni. Liian useasti tyttäreni joutui väistymään tai pakotettiin, ennemminkin. Muistan ihmetelleeni mitä ihmettä kiukkuaa tai määkii joka asiasta. Hänellähän on asiat hienosti. Ei tarvitse ravata sairaalassa tai erinäisillä poliklinikoilla. Yrittäisi edes ymmärtää. Minä oletin tyttärestäni itsenäistä robottia ja hän toivoi vain, edes pienen, palan äidistä itselleen.
Pakotettu luopumaan paljosta ja taipumaan tahtoni alle. Useasti tuli luvatuksi paljon ja yhtä usein unohdetuksi. Oli kyse läksyistä, yhteisestä tekemisestä tai ensimmäisistä sydänsuruista. Ja mikä oli vastaukseni useimmiten?
-Koitas nyt ihan itse vaan keksiä sitä tekemistä. Älä koko ajan jankkaa samaa. Ooksä joku papukaija vai?
-Ai nii! Unohdin. Tehdään toiste.
-Ole nyt, vittu, hiljaa!
-Kuule, ei jaksa kuunnella nyt. Vasta tulin sairaalasta kotiin. Koita nyt tajuta, iso tyttö jo!
Tunnustan. Kaikki nuo lauseet ovat suustani tulleet. Ja asenteella. Olen vaatinut häntä olemaan näkymätön. Vain siksi, että itse en jaksanut vaatimuksia vaatimusten perään. Ensinnäkään, äidin kaipuulle ei saa asettaa ikärajaa. Äidin ja isän tehtävä on olla lapsensa tukena. Omalle lapselle on löydyttävä aikaa. Niin se vain on. Ajan ollessa rajallinen pitää järjestellä asiansa siten, ettei viaton lapsi maksa hyvinvoinnillaan siitä mihin vanhempi ei kykene. Kunpa olisin tajunnut asian kauan sitten. En tajunnut, en. En edes vielä silloin, kun hän toivoi olevansa sairas saadakseen äidin kokonaan itselleen.
Kannan suurta syyllisyyttä hänen kokemastaan tunnelastista ja siitä, ettei kuuntelevaa korvaa aina löytynyt. Molemmat veljensä ovat olleet sairaita ja hän ainut terve. Silti hän on varmasti kantanut isoimman osan surusta. Hän on surrut veljiensä sairaalassa oloa, äidin kaipuutaan sekä siinä samassa oman elämänsä tuomat murheet. Riidat kaverisuhteissa tai koulun tuomat haasteet. Kuka on surrut hänen kanssaan lapsuudessa? Ei aina kukaan. Paikoitellen suurin huomio tuli tekemättömistä läksyistä, kotitöistä tai erimielisyyksien aiheuttamista riidoista. Enkä missään vaiheessa älynnyt hetkeksi pysähtyä miettimään syitä käytöksen takana. Hän kirjoitti minulle kirjeitä sydämillä koristeltuna sanoen rakastavansa minua. Pikku G:n kappaleesta kertosäe on meidän yhteinen. Sekin saa edelleen kyyneliin. Enkä siltikään älynnyt hänen kokevan syyllisyyttä tilanteesta. Hän on kantanut sydämessään huolta aiheuttaneensa minulle pahaa mieltä. Hän yritti monin tavoin saada huomiotani ja tavoittaa minua. Minä en kuullut. Alla linkki kappaleeseen,
Pidin häntä itsestäänselvyytenä, olihan hän terve. Oman energian mennessä psykiatrian palavereihin, verkostopalavereihin, psykiatrisen osaston vierailuihin, sosiaalitoimen käynteihin, tukihenkilöpalavereihin, omaishoitajuus asioihin, koulun hojks- palavereihin, pojan etsintöihin, saattelut psykoterapiaan, reumapoli aikoihin, diabetespolin käynteihin jäi hän liian monta kertaa yksin murheidensa kanssa. Nuorimman lapsen syntyessä vietimme ensimmäiset 6 kuukautta Tyksissä ravaten vaikea-asteisen molemminpuolisen kampuran vuoksi. Kipsejä jalkoihin vaihdettiin 2-3 päivän välein. Lisänä muut operaatiot sekä leikkaukset. Parhaimmillaan poliklinikkakäyntejä oli vuosi tasolla lähemmäs 200. Mahdoinkohan mainita edes kaikkea. Ehkä oikea sana olisi pahimmillaan. Tätä höykytystä kesti monta vuotta. Olemme uusioperhe, eikä hän aina tuntenut voivansa puhua tunteistaan isäpuolelleen tai isälleen.
Tekee liian kipeää kuvitella hänen tulla kerta kerralta unohdetuksi. Pakahduttavan surullista. Ajatellessani hänen tunteitaan tajutessaan odottaneensa turhaan hiusten letitystä tai syliin pääsyä, tulee itku. Miksi oli helpompaa ottaa vastaan oman lapseni käsin kosketettavissa oleva paha mieli kuin antaa kaipaamansa huomio hetkeksi? Rakastan häntä enkä ymmärrä itseäni. Edelleen se ajatus koskettaa ja hävettää. Häpeän tunne on syvään pinttynyt enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan yli. Häpeän äitiyteni riittämättömyyttä sekä silloisen ajatusmaailmani köyhyyttä. Menee tunteisiin hyvin paljon. Nyt hän on aikuinen jo ja olemme keskustelleet paljon hänen lapsuudesta ja niistä syistä oman käytökseni takana. Käyneet pala palalta läpi silloista elämän tilannettamme. Olen pyytänyt anteeksi ajattelemattomuuttani sekä aiheuttamiani traumoja. Anteeksi sain.
Humoristinen, ajattelevainen, empaattinen, sosiaalinen ja ennen kaikkea suurella sydämellä välittävä. Kuvailin juuri hänet sinulle. Enkä voi lakata hämmästelemästä, miten hänestä kasvoi niin hieno ihminen. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että kaiken jälkeen olen ensimmäinen, jonka puoleen kääntyy apua tarvitessaan. Avoimen keskustelun voima on mittava. Jälkeenkin päin on pelastettavissa paljon aiemmin kärsinyttä. Minä olen oppinut läksyni. Nykyään mikään muu ei mene tärkeysjärjestyksessä ykköseksi.
Maanantaikappale 