-Mitä vittua sä teet?
Arkeologiset kaivaukset kukkaruukussa keskeytyvät ja multapaakut varisevat sormista olkkarin matolle. Säikähtäneet silmät tuijottavat minuun odottaen räjähdystä. Multaa verhoissa, matolla, lapseni poskilla sekä ennen niin upean rehevä peikonlehteni haamu entisestään. Viimeisenä pystyssä olevasta lehdestä käsivarren varassa huojuu painovoimaa uhmaava Barbie. Tyhjä kastelukannu kellahtanut matolle vetisen ja mutaisen multapaakkumössön viereen. Barbie on halunnut uima-altaan.
Äitiyden myötä aistit herkistyvät ja sanavarasto hupenee. Voimasanat saavat yliotteen. Lapsen toiminnan myötä oma ylpeys saa kolauksia. Olen itse kiroillen pessyt tyttäreni suun saippualla saadessani hänet 5- vuotiaana kiinni kiroilusta. Että vitutti sellainen kielenkäyttö. Miten sinä olet reagoinut kuullessasi voimasanoja lapsesi suusta?
Lapsi on terve leikkiessään ja sairas kun ei lopeta. Tuon loppuosan keksinyt on taatusti liian monta kertaa tullut lapsensa mielikuvituksen tyrmäämäksi. Kaikki lapset leikkivät, ihmisten tai eläinten. Olemme monin tavoin samankaltaisia, jälleen totean. Koiranpennut uhmaavat toisiaan muristen ja telmien. Yhden purressa hännästä liian lujaa kesken leikin, alkaa toinen huutaa ja vikistä. Ruoan kanssa leikitään ja sisaruksia kiusataan. Opetellaan sisäsiistiksi sekä käytöstapoja. Samankaltaisuudet jatkuvat läpi kasvun. Ihminen on suuttuessaan kuin kameleontti. Alkaa pullistella väriä vaihtaen.
Aikuisuuden myötä unohdamme miten leikkiä. Heittäytymisen jalon taidon mielikuvitusmaailmaan. Lapsena huulimoottori pärähti välittömästi käyntiin pepun osuessa satulaan. Ptrjuuum! Ptruumh! Nykyään pyöräillessä säilyy leuka kuivana. Paitsi jyrkimmät ylämäet pois lukien. Lapsena mielikuvitus oli mukana kaikkialla. Jouluaterialla maito muuttui valkoviiniksi tai ulkona illan hämärtyessä metsä kallioineen ja puineen sai uusia muotoja. Tuulen liikuttaessa oksia sai puu kädet tai havisevat lehdet olivatkin keijujen askelia.
Ehdollistumme yhteiskunnan ja vanhempiemme vaatimuksiin käyttäytymisessä rooleineen. Taaperoiästä alkaen kalenteri täyttyy muskareista, kerhoista, vaatimuksista ja läksyistä. Aikuisuuteen mennessä on kertynyt mittava kokemus miten unohtaa lapsuus. Leikki on lapsen työtä. Leikkiessä lapsi käsittelee omien taitojensa mukaisesti päivän pahat mielet sekä vapautuu paineista. Arkipäivän kotiinpaluu voi yltyä kahden henkilön sisällis-sodaksi. Siinä missä sinä näet illan päätyvän ensiavun kilometrijonoon vammautuneen Supermanin kanssa, koska hyppy tuolilta tuolille ei venynytkään tarpeeksi, niin lapsesi on onnellinen mielikuvituksestaan.
On ollut paljon päiviä, jolloin olen kaivannut supervoimia. En itselleni mutta lapsilleni. Heidän hennot hartiansa ovat kantaneet suuria murheita. Olen tuntenut syyllisyyttä ajatuksesta, ettei minulla ole mahdollisuutta singahtaa kohti kotiplaneettaa lataamaan akkuja heidän puolestaan. Enkä pysty sitä taakkaa heidän puolestaan kantamaan. Omilla valinnoillani helpottamaan vain. Keskustelut ovat pullollaan kuinka äitiyteen kasvaminen on kipuilevaa mutta muista ottaa huomioon, että lapsesi kasvaa samaa arkea kanssasi. Näkee vierestä kipuilusi sekä pyristelysi rahattomuuden ja mielialaongelmien suossa. Sinä olet hänen arkensa sankari.
Meistä pyritään kasvattamaan yhteiskuntakelpoisia superaikuisia niin tiukkaan muottiin, että unohdamme olla lapsellisia välillä. Kasvaako superaikuinen mielikuvituksen köyhyydestä? Enkä tarkoita nyt niitä kuuluisia itkupotkuraivareita tahdon läpi viemiseksi, vaan lapsenmielistä leikkiä. Mielikuvitusta. Huumoria. Vatsanpohjaa kutittavaa käkätystä vedet silmissä. Onhan rajat ja säännöt hyvästä tietenkin, kunhan pitää mielessä millä periaatteella ne on. Ovatko ne lapsesi parhaaksi vai muille näyttäytyvä mielikuva omasta kiiltokuvaperheestä?
Annetaan lapsien olla lapsia niin pitkään kuin mahdollista. Varmasti heille aukeaa totuus vielä jonain päivänä. Mutta ei tänään. Tänään pompitaan vesilätäköissä kotimatkalla ja etsitään keijukaisia.
Maanantaikappale 