Ruttuisena, punaisena ja parkuvana synnyin maailmaan heinäkuussa – 70 luvulla. Jarruja kirskuttavan uukkarin olisin äitini kohdun suulla tehnyt, jos olisin osannut aavistaa mitä tulossa. Kiivennyt pitkin kohdunpoimuja takaisin kuin Veikka Gustafvson konsanaan. Olisin uhmannut fysiikan lakeja ja tuottanut äidilleni suurta tuskaa. Ulos työnnettiin ja elämä alkoi. Kouluvuosina olin kiusattu enkä oikein löytänyt paikkaani tuntien itseni erilaiseksi kuin muut. Ulkopuoliseksi. Minua ei kiinnostanut muoti tai muut villitsevät vaikutukset, siihen lisättynä ylipaino sekä tutkiskelevan mietiskelevä persoonallisuus tuijottamaan jäävine silmineni oli paketti valmis. Olin silmätikku. Lintsailin paljon paetakseni ahdistavaa ilmapiiriä koulussa. Yritin ymmärtää ja miettiä itsekseni mikä minussa oli oikein vikana. Pelastus tuli eläimistä. Ikionnellisena sain ensimmäisen akvaarioni ja Puppe-pupun noin 11 vuotiaana. Pupen korvat kuulivat monet pahan mielen aiheuttamat itkut.
Nuoruus tuli ja meni. Minä kasvoin ja muutuin. Opin ajatuksen, että minullakin on oikeus. Oikeus mielipteisiin, oikeus kokeilla rajoja, oikeus olla lapsi. Ja kokeilinhan minä! Yläasteen viereisestä lähikaupasta varastin suklaapatukan jääden heti kiinni, vaikka mielestäni olin ovela piilottaessani sitä sormikkaan sisään keskisormen kohdalle. Ensimmäiset kännit join 15- vuotiaana kaverin isän kellarissa kuplineesta keskeneräisestä kiljusta. 1,5 litraa tuli vedettyä ja sen jälkeen kupli vatsa. Tänä päivänäkään ei mene kurkusta alas mikään hiivapohjainen juoma, prosenteilla tai ilman. Yöllä kotona äidille sopersin humalaisen vankalla vakuuttavuudella kuinka hesburgerin hampurilaisissa oli liikaa hiivaa hänen ihmetellessä suustani leijuvaa käymisen hajua. Hetken päästä jo oksensin ulos juodut kiljut sekä edellisenkin päivän tuotteet. Siististi vessanpönttöönkö? Ei, vaan kauniissa kaaressa lensi suusta oman huoneen lattialle. Äiti ne sieltä itkien siivoi. Minä kannustin sammuen sänkyyn.
Minusta tuli äiti nuorena. Olin vain 17- vuotias tehdessäni positiivisen raskaustestin. Vuonna – 93 synnytin Heidekenillä pienen tytön, Heidin. Minusta riippumattomista syistä jäin yksinhuoltajaksi aika pian syntymän jälkeen. Elelimme kahden pari vuotta kunnes rakastuin uudelleen. Ja jälleen tovin seurustelun jälkeen huomasin olevani raskaana. Vuonna – 96 synnytin Tyksissä pienen pojan, Akin. Ja jälleen historia toisti itseään. Olin yksin taas minusta riippumattomista syistä opettelemassa kahden lapsen yksinhuoltajuutta. Raskasta oli kieltämättä. Yritin olla hyvä äiti lapsilleni, saada arjen sujumaan ja opiskella ammattia itselleni turvatakseni tulevaisuutta. Heidin syntymän aikaan jäi laitoshuoltajan ammattitutkinto kesken. Yksin oli mahdotonta riittää kaikkeen. En jaksanut kantaa kaikkea ja uupumus tuli. Aloin heräillä painajaisiin unohtaneeni lapseni milloin minnekin. Päiväkodin pihalle, bussipysäkille tai pimeään metsään itkemään lohduttomasti äidin perään. Huutaen missä äiti on! Painajaiset olivat niin todentuntuisia, että herätessä niihin oli pakko mennä keskellä yötä katsomaan omin silmin heidän varmasti nukkuvan omissa sängyissään. Aloin muistuttaa elävää kuollutta. Samoihin aikoihin Akin vasemmasta pohkeesta löytyi punkki. Hän tuli isän luona vietetystä kesäloma viikolta takaisin kotiin ollessaan 2 vuotias ja jaloissa oli paljon hyttysen puremia. Laitoin jalkoihin rasvaa ja lattialle kopsahti punkki. Iso, pullea Akin verellä vatsansa täyttänyt yökötys. Oli jalassa ollut aterioimassa pitkään. Soitin päivystykseen. Ohjeena oli desinfioida purema kohtaa ja seurailla tuleeko ihottumarengasta. Ei tullut. Kesä kului loppuun ja syksyn tullen Aki oli jatkuvasti flunssainen, pienessä lämmössä ja ripuloi. Talvella tilanne jatkui ja yhtenä lopputalven aamuna herätessään hän huusi sängystä – Äitii, jalat ei jaksa kävellä. Vasen polvi oli jäykkä ja kipeä. Tyksissä lastenpolilla todettiin verikokeissa vahva borrelioosi tartunta. Hänellä oli kanyyli kädessä 3 viikkoa ja joka päivä kävimme Tyksissä hakemassa suoraan suoneen antibioottiannoksen. Sen jälkeen hän söi vielä suun kautta kaksi pitkää antibioottikuuria muutaman kuukauden välein. Bakteeri oli pesiytynyt häneen niin vahvasti, että lopulta diagnosoitiin lasten reuma kaikkien lääkkeiden, kortisonipistosten ja hoitojen jälkeen. Tilanne jäi kroonisesti päälle. Kaikki oli vasta alkua. Nyt hän on aikuinen, hieno nuori mies jolla on monta diagnosoitua sairautta. Fyysisiä ja psyykkisiä. Tuskin punkista lähtöisin mutta se seikkailu antoi esimakua tulevalle totuudelle. Asperger, diabetes, IgA- vasta-aineiden puutos, infektioastma, vakavaa masennusta ja itsetuhoista käytöstä sekä se reuma nivelissä muistuttelee itsestään edelleen.
Vuonna – 99 tapasin kavereidemme pippaloissa nykyisen aviomieheni, Mikan. Hänen kanssaan saimme yhteisen pojan vuonna 2001, Aaro. Odotin ensin kaksosia mutta ultra-ääni tutkimuksessa toisesta ei ollut jäljellä enää kuin tyhjä sikiöpussi. Aarolla todettiin synnytyksen jälkeen heti vaikea molemminpuolinen kampura. Pikkuiset jalat olivat epämuodostuneet ja lähes ilman kantapäätä. Vain vuorokauden ikäisenä alkoi kipsihoito. Molemmat jalat olivat nivusista varpaisiin kipsattu polvet n 90 asteen kulmassa. Kuukauden ikäisenä ensimmäinen korjausleikkaus. Seuraavat puoli vuotta vietin hänen kanssa tyksissä. Lähes joka toinen päivä kipsit vaihdettiin kasvun mukaan, välillä pidemmällä välillä ja välillä useammin riippuen kuinka hyvin pysyivät paikoillaan tai likastuivat kakatessa. Kylvetykset tapahtui kipsien vaihtojen yhteydessä Tyksin metallisessa osaston lavuaarissa. En osaa edes kuvitella kuinka paljon kipua kipsit hänelle aiheuttivat venyttäessä jalkoja normaaliin asentoon mutta kuitenkin kampuralle epänormaaliin. Jalkoja on leikattu useaan otteeseen vuosien varrella ja häntä lohdutettu tyksin käytävillä sylissä tai sairaalanvaunuissa heijaten hänen itkiessä kipuja ja nälkää niin pienenä hauraana vauvana. Turvallisuuden tunne taatusti kärsinyt äidin käsivarsilla kun vauvan antamiin signaaleihin tule vastinetta. Tällä hetkellä hän on 16- vuotias jalo, positiivinen ja, musikaalinen nuori mies.
Minä, eli Maanantaikappale itse, olen varaosista kursittu. Vuosien varrella paikkailtu tai osia uusittu sieltä täältä. Sairastan aivosairautta nimeltään Arnold- Chiari (CM 1), kaularangan ja selkäytimen sairautta. Kilpirauhaset on poistettu hyvälaatuisen kasvaimen vuoksi, sappirakko on poistettu ja jossain vaiheessa vievät kohdunkin. Aivosairauden vuoksi on silmän takaata operoitu silmänliikuttajalihasta hermottavaa aivohermoa sen ollessa osittain halvaantunut. Käsiä operoitu, toista murtuman vuoksi ja toista hermopinteen.
Aviomiehellä elämää hankaloittaa paikoitellen kävelyä vaikeuttava selkäsairaus, keuhkoahtaumatauti sekä vasemman jalan kampura.
Tämä oli pinta raapaisua ja avaa elämäämme hieman. Yhtenä vuonna poliklinikka ynnä muita käyntejä mahtui vuoden sisään 101 kappaletta. En uskalla ajatellakaan kuinka paljon niitä oli silloin kuin Aki asui vielä kotona. Olemme kokeneet paljon koko perhe. Kuluneet tapahtumat, surut ja tuskat ovat kasvattaneet minusta ja meistä tiiviin huumorintajuisen ja ajattelevaisen kokonaisuuden. Mikään ei ole itsestäänselvää ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
Kysellään miten ihmeessä jaksaa mutta ei aina jaksakaan. Mieleni on vahva, se alkaa etsiä apukeinoja ennemmin kuin murtuu. Jos suolisto on toiset aivot, niin ne ovat pettäneet. Vatsani reagoi heti ja kaikenlaiseen paineeseen. Paskon stressiä ulos eikä se ehdi vaikuttaa mielialaan painovoiman vetäessä sitä alas. Terapioin itseäni eläinteni kanssa, piirtämällä sekä keskustelemalla mieleni puhtaaksi avoimesti ilman filttereitä. Tämä blogi on tarkoitettu kaikille meille, joita elämä haastaa mielenterveyden uhalla. Kirjoitetut asiat ovat tapahtuneet meidän perheelle, järkyttäneet ja satuttaneet välillä vakavastikin. Blogin yksi tarkoitus on muistuttaa, että monenlaisesta selviää ja toivottavasti pystyn tuomaan apukeinoja ja lohtua elämästä selviytymiseen.
Elämä on kirjoittamisen arvoinen.
Maanantaikappale 