KUSIPÄÄMUTSI VS VOIMAMUTSI

Vaiko natsimutsi? Kuvittelisin meistä kaikista äideistä löytyvän monenlaista sisäistä mutsia. Minkälainen mutsi sinusta kasvaa lapsen syntyessä on valinta. Luovuttajamutsi tai voimamutsi. Todellinen mutsius haastetaan useimmiten haasteiden edessä, silloin kuin kaikki ei menekään satukirjojen tahtiin.

Sairastajamutsista pitää löytyä Voimamutsin elkeitä, kun äitiys ei olekaan vauvantuoksuinen, rakkautta tihkuva ja hattaralta maistuva. Äitiyttä kuvataan useasti ihailevasti. Mitä tapahtuu, kun joukkoon sekoittuu surua, käsidesin tuoksua ja sydämen murjovaa lannistumisen tunnetta oman lapsen kivun edessä? Äitiydenkin takaa löytyy ihminen. Ihminen, jolla pitää olla lupa tunteisiin. Äitiyden kiiltävä haarniska ei ruostu, vaikka ne hermot menisikin. Kyseessä ei ole vaihtokauppa tunteista äitiyteen. Ihanuuden kuva murenee todellisuuden edessä. Äitiys ei tuonutkaan loputtomasti venyviä hermoja tai antanut käyttöohjeita Aasta Ööhön jokaiseen oikkariin.

Kohtasin oman todellisen kusipäämutsiuteni 11 vuotta sitten. Oli takana jälleen yksi niistä päivistä, jolloin keskustan peliliikkeet, ostoskeskukset ja pääkirjasto oli koluttu läpi poikaa etsien. Luettu itsetuohoisia viestejä puhelimesta,kyselty päivystyksestä, tehty katoamisilmoitus poliisilaitoksella, soiteltu kouluun ja kavereille ja käyty läpi kaikki mieleen mahtuvat kauhukuvat. Hörpin kahvia kotona miettien seuraavaa siirtoa. Pian tulisi pimeäkin.

Kuulin avaimen kiertyvän ovessa ja ryntäsin eteiseen hätääntyneenä, itkuisena sekä helpottuneena kysellen missä olit? Onko kaikki hyvin? Arvaatko kuinka pelkäsin! Siinä hän seisoi eteisessä alkaen nauraa. Nauroi ääneen. Suoraan silmiin katsoen kohautti olkapäitään heittäen repun lattialle. Ja silloin napsahti. Kuolan roiskuessa leualle huusin ääni säristen – Painu vittuun nauramasta siitä, saatana!! Kompastellen ryntäsin parvekkeelle ja sytytin tupakan. Muistuttaen höyryveturia puuskutin savua sisään ja ulos yrittäen rauhoittua. Nyyhkytin ja yritin ymmärtää miten kehtaa tehdä näin.

Sitten se iski. Todellisuus. Tajusin olleeni todellinen kusipäämutsi. Olin käskenyt 11-vuotiasta poikaani painumaan vittuun. Hieman rauhoittuneena tumppasin tupakan ja menin takaisin sisälle mielessäni ajatus jutella tapahtuneesta. Reppu edelleen eteisen lattialla mutta poika poissa! Hän oli lähtenyt.

Mieheni oli kotimatkallaan nähnyt hänen kävelevän kadulla ja ottanut kyytiin kysyen – Mitäs sä täällä? Aki oli vastannut hetken hiljaisuuden jälkeen – Äiti käski painumaan vittuun. Niin olin sanonut tosiaan. Hermo meni niin, että napsahti. Ei olisi saanut. Juttelimme jälkeen tapahtuneesta ja pyysin anteeksi. En tarkoittanut mitä sanoin. Hätä oli ollut koko päivän niin suuri ja hänen välinpitämättömyytensä vain kolahti.

Vuosien saatossa on opeteltu tunteiden käsittelyä.  Korostettu voimamutsin roolia yli kusipäisyyden. Hermojen menetys on inhimillistä sekä tunteiden näyttö sallittua kaikenikäisille ikätason mukaan. Mutta rajansa kaikella, eikö? Tuollaisen napsahduksen aikana napanöyhtäkin on aikuismaisempi kuin itse. Sitä ei saa kelatuksi takaisin eikä lausetta saa pojan mielestä pois. Siitä syystä olisi hyvä oikeasti miettiä mitä suustaan ulos lausahtaa, jopa silloin sekunti ennen napsahdusta. Aina se ei onnistu. Osittain tilannetta saa korjatuksi jälkeenpäin keskustelemalla lapsen/nuoren kanssa. Pala palalta käydä läpi tilanne ja selittää oma mielentila. Se ei ole nöyristelemistä vaan aikuisuutta myöntää oma virhe. Perustella hänelle ja ehkä hän joskus, jonain päivänä, pitää sinua aikuisena jälleen.

Anteeksi.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.